Jeriko totteli pyyntöä. Hän soitti alussa vienosti jotakin suruista säveltä. Vähitellen näkyi soittaja kuitenkin unhottavan ympäristönsä. Hän oli olevinaan kotona, kaukana tuolla salojen sylissä. Linnut lauloivat kilpaa kummuilla; päivän säteet leikkivät keskenänsä sisäjärven tyynellä, kiiltelevällä pinnalla; raikkaita lauluja tuntui liikkuvan ilmassa, mutta laulajoita ei näkynyt. — Hämmästyneinä kuulijat sekä katselivat että kuuntelivat tuota kummallista soittajaa, joka tuntui viulullansa osaavan loihtia, mitä tahtoi. Kaikissa ihmisissä on näet rakkautta tosikauniisen, vaikka se harvoin näkyviin pääsee. Kaikista enimmän kuitenkin näytti tuo äskettäin sisään tullut muukalainen saavan nautintoa vaihdokkaan soitosta, jota yhä kesti — kesti vielä kauan ja siinä yhdistyi sekä luonto, että taide.
Vieras viittasi kädellään, ikäänkuin varottaakseen toisia, ett'eivät soittajaa häiritsisi, mutta se oli tarpeetonta, sillä kaikki näyttivät siltä, kuin olisivat nielleet Jerikon soittoa.
Nyt muuttui soitto vähitellen. Päivä pimeni, pilvijoukot tuntuivat hohisten rientävän eteenpäin taivaslaella ja metsässä huokailivat korkeat puut notkistellen latvaansa myrskyn edessä. Jo jyrisi pitkäisen pauhu pilvissä ja sähisten risteilivät siellä salamat. Oli sitten, kuin olisi rakeita ravoisasti satanut, mutta vähitellen tyyntyi taas kaikki. Viulu tuntui nyt valittavan, kuni kärsivällinen lapsi sairasvuoteella, mutta jo seuraavassa tuokiossa virtaili siitä rohkaisevaa toivoa. Sitten seurasi taas tyyntä, hiljaista hyrinää, mutta äkkiä parkasi soitin, kuin olisi sen sydän särkynyt ja kaikki ollut hukassa, kadotettu — itse toivokin.
Sitä sydäntä särkevää ääntä ei kestänyt kauan. Taas puhui tuo kummallinen viulu lohdutuksen sanoja, ikäänkuin antaaksensa uutta uskallusta toisiin ponnistuksiin ja taisteluihin, ehkäpä tappioihinkin.
Yhä haaveksivammin liikutteli Jeriko käyräänsä, yhä vieri uusia säveliä ja kuvia soittimen kieliltä. Siinä oli ikihonkiemme humina, siinä virtaimme vilkas juoksu, purojemme solina ja koskiemme juhlallinen kohina; siinä kuului uudisasukkaan kirveiden iskut ja kaatuvien puiden rytinä; kuului ankaroiden taistelujen temmellys, sairasten valitus, puutteiden liikuttava sävel, mutta kaikkien muiden sävelien ohessa oli eräs, joka vähitellen yhä enämmän sai valtaa ja oli viimein, kuni kaikista kärsimyksistä pelastetun joukon korkeuteen kohoava halleluja tai kiitollisuudesta pakahtuvien sydämien riemuisa ylistysvirsi.
Kyyneleet kiilsivät kuulijain silmissä, kun Jeriko taukosi ja viulua sydäntänsä vasten puristaen selitti, ettei hän kuitenkaan voi siitä luopua, vaikka epätoivossaan oli aikonut sen tehdä.
Ruotsalainen kauppias silloin syleili Jerikoa, kuin kadonnutta, mutta jälleen löydettyä veljeänsä ja nyt vaihdokkaan elämässä oli tapahtunut uusi käänne; häntä oli ymmärretty, kun hän antoi soittimensa puhua sielunsa syvimpiä tunteita. Uusi ystävänsä vei hänet sitten veljenään kotiinsa ja vieläkin todistaa muutamat heidän yhdessä säveltämänsä kappaleet heidän olleen todellisia veljeksiä, vaikka tuo ruotsalainen veli ei uskaltanut sydämensä tunteita niin selvästi esiin tuoda, kuin suomalainen luonnon lapsi. — Meren takana herätti Jeriko heti huomioa ylhäisissäkin piireissä niin paljon, että hänelle siellä uskottiin erään sotaväen soittokunnan johtaminen, vaikka hänen soitannollisessa kasvatuksessaan vielä ilmestyikin muutamia pieniä puutteita.
Nyt tunsi Jeriko tosiksi kasvatusisänsä sanat, "ettei jokaisella soittoniekalla ole ollut opettajana Arnold Mark Meyer", ja hän olisi ollut täydellisesti onnellinen, jollei vaan Sormulan Loviisa olisi ollut Kallen kihlattu morsian, mutta sittenkin oli hän onnellisempi, kuin milloinkaan oli uskaltanut uneksiakaan.
Kaukaa ei tuo onnellisuus kuitenkaan kestänyt, sillä vuoden parin perästä täytyi Jerikon taaskin kokea, miten itsepäisesti tuoni hänen suosijoitansa ja ystäviänsä vainosi. Jeriko sai saattaa ystävänsä maanpoveen, ystävän, jonka kanssa hän oli valvonut monta yötä valmistaessaan erästä hehkuvalla tunteella sepitettyä suurta sävelteosta, joka on tuon vainajan tehnyt tunnetuksi ja kunnioitetuksi. Jerikosta tuntui ystävän kuoltua puoli hänen omasta itsestään olevan poissa.
Nyt ei vaihdokas enää viihtynyt Tukholmassa, vaan pyysi ja sai eron virasta. Matkoille paloi hänen halunsa, sillä tuntemattomissa, vieraissa ja vaihtelevissa oloissa luuli hän paremmin, kuin paikoillaan voivansa viihdyttää suruista sydäntänsä.