Aamupuolella seestyi ilma kumminkin hiukkasen ja pilvet ohenivat siksi, että yksi ja toinen vilkkuva tähti pääsi niiden välitse pilkistämään. Jeriko nousi silloin ylös istuimeltansa akkunan pielestä ja sytytti uuden kynttilän entisen, jo kauan sitten hänen huomaamattansa loppuun palaneen sijaan. Sitten etsi hän kaikista mahdollisista ja mahdottomista paikoista paperia, mutta, kun ei löytänyt, repäsi viimein kasvatusisänsä hänelle lahjoittamasta raamatusta kansilehden, johon Meyer oli piirtänyt lauseen: "vaella minun edessäni ja ole vakaa".
Tuo kummallinen lause tuli siten, ikäänkuin alkulauseeksi siihen kirjeesen, jonka Jeriko sitten vapisevalla kädellä kirjoitti Loviisalle. Siinä sanottiin:
"Illalla, tuona kamalana hetkenä, jona seisoimme minulle ja sinullekin rakkaan kasvatusisäni ruumiin vieressä, huomasin, että sydämeni on minulle puhunut sinusta täyttä totta. Minusta onkin aina ollut, kuin olisi meillä joku oikeus toisiimme ja nyt tiedän niin olleenkin, sillä molempien sydämessä ovat samat tunteet toisiansa kohtaan vallinneet. Se on minulle lohdutuksena nykyisessä murheessani ja on oleva vastaisissakin huolissani, sillä mitä muuta olisi minulle elämässä tarjona, kun kohtaloni riistää minulta nyt kaiken toivonkin saada sinua koskaan omakseni kutsua. Mieleni on paha, hyvä Loviisa, kun näin olen ollut syynä sinun onnettomuuteesi, sinun, jonka onnen tähden mielelläni elämäni antaisin, mutta ettei kohtaloni enää teitä kiusaisi, jätän nyt synnyinseutuni ja lähden maailman myrskyihin etsimään rauhallista valkamaa, jonka kohtaloiden Herra varmaan lienee minullekin jossain valmistanut, jos ei muualla, niin haudassa. Jää siis hyvästi kallis Loviisa, joka olet ollut päiväpaisteena elämäni pimeällä polulla ja tule onnelliseksi Kallen kanssa! Hänellä on hyvä sydän ja varmaan hän hellyydellänsä hankkii sen onnen, jota minä en voi sinulle valmistaa. Kaikenlainen onni tulkoon osaksesi, Loviisa hyvä! Toivon, vaelluksemme päätyttyä, tuolla täydellisyyden majoissa toisemme tapaavamme, sillä tuskin enää tässä elämässä kohdannemme.
Aina sydämellinen ystäväsi
Jeriko eli vaihdokas."
Päivä alkoi jo sarastaa silloin, kuin Jeriko sai kirjeensä valmiiksi ja tuskin oli se ehtinyt valeta, kun jo Sormulan herra, nimismiehen kanssa, tuli Meyerin asuntoon laillisena perillisenä panemaan vainajan omaisuutta "sinetin taakse". Jerikon täytyi silloin taas kerran lähteä kodistaan, eikä hän suinkaan paljoa tavaraa kanssansa saanut. Rukkiukon viulun antoi kuitenkin Sormulainen hänelle lausuen: "ota tuo matkaasi, sillä minä en sitä tahdo, vaan sinä sillä ehkä voit leipäpalaisen ansaita. Tuskinpa kunniallisella työllä kykenisitkään leipääsi ansaitsemaan, kun olet saanut laiskana kasvaa".
Muistoksi rukkiukosta ottikin Jeriko viulun, aikoen sitä soitellessaan muistella niitä nuoruutensa päiviä, joita oli saanut Meyerin luona viettää, ja niin hän lähti tuosta asunnosta, joka oli hänelle ollut kotina niin kauan ja jossa hän oli mieheksi varttunut.
Käytyänsä isänsä luona ja luvattuansa auttaa häntä, jos hänen, toivonsa mukaan, onnistuisi jossakin kaupungissa saada työtä sorvarien luona, lähti Jeriko reppu selässä kotiseudustaan patikoimaan. — Oli mitä kauniin syksyinen päivä, kun vaeltaja Pitkänmäen rinteeltä loi jäähyväissilmäyksen kotiseutuunsa. Sinne kuului kirkonkellojen ääni. Luultavasti soitettiin sanomakelloja rukkiukolle. Jerikon mieli kävi siitä alakuloiseksi, mutta rivakasti hän kuitenkin lähti jatkamaan matkaansa, toivoen toisissa oloissa pian muuttuvansa iloiseksi ja unhottavan huolensa.
Aluksi suuntasi vaihdokas kulkunsa läheisimpään kaupunkiin, mutta siellä ei vielä hänen mielensä kovin iloiseksi tullut, sillä kehräherrat kyselivät häneltä kisällikirjaa. Jeriko huomasi, ettei hänellä olekaan laillista oikeutta edes elättää henkeänsä "kättensä työllä", ja yhä eteenpäin, kauemmaksi ja kauemmaksi täytyi hänen rientää. Maaseuduilla kävi matka kuitenkin hieman paremmin. Ihmiset olivat ystävällisempiä ja yksinkertaisempia maalla, kuin kaupungeissa, mutta paljon sai Jerikoparka sittenkin kurjuutta kokea, niin että hän oli melkein epätoivoisena, viimeinkin saapuessaan Turkuun.
Turhaan koetti Jeriko siellä, tuntemattomassa kaupungissa, hankkia itselleen jonkunmoista paikkaa. Työtä hän siksi tosin sai milloin mitäkin, ett'ei juuri kerjäämään tarvinnut ruveta, mutta kuitenkin täytyi hänen lopulla lähteä tarjoamaan viuluansa joko kaupaksi tahi pantiksi. Onnensa satutti Jerikon erääsen taloon, jossa silloin sattui olemaan vieraana muuan ruotsalainen kauppias Tukholmasta.
Kun Jeriko siellä viuluansa kauppaeli, pyysi eräs talon puotilaisista hänen soittamaan sitä, että saataisiin kuulla, "millainen tuolla on ääni?"