Suloiset ovat Suomen ajat Kidasta pedon päästyään, Kun sortuu juomain puolustajat Ja mahti julman joukon tään, Kun myrkkyhöyryt ovat poissa, Ne, mitkä myrkyttää nyt maan, Ja vilja kasvaa peltoloissa Onneksi, terveydeksi vaan!
Pimeyden peikko.
On kadotuksen kuoppa syvä. Siit' astuu enkeli — ei hyvä —, Mi janoo vertä ihmisten. Arvossa kuninkaat hän voittaa, Miljoonat häntä kunnioittaa Ja suitsuttavat hänellen.
Hän hyökäiseepi maailmahan, Vangitsee sielut matkallahan Ja ruhjoo kaikki kuolohon. Jumalan kunnia hälle suodaan Ja monet kalliit uhrit tuodaan: Hän häijyin epäjumal' on.
Lait yksinään hän maille laatii, Vallatkin niiden alle vaatii. Ei häneen pysty miekkakaan. Hän uhkaa niinkuin jalopeura, Hän viettelee, ja kaikki seuraa Riemuiten häntä — kuolemaan.
Maat täynn' on hänen kirkkojansa Ja pöydät hänen kuviansa Ja kaikki paikat urhoitaan. Mökeistä, palatseista kantaa Hän kalliin veron; kaikki antaa Mielellään uhrin hälle vaan.
Hän antaa maistaa julmuuttansa: Vähittäin polttaa palvelijansa, Pois ottaa miehen voimakkaan, Isättömältä leivän ryöstää, Syvyyteen tahtoo kurjan syöstä, Ja riistää toivon kokonaan.
Hän veljeysliitot solmeaapi, Taas myrkyllään kaikk' kuolettaapi, Katkaisten siteet hellätkin. Hän mestari on murhaamassa Ja viljelykset haaskaamassa, Kädessä kalman vikatin.
Hyveistä saa hän pahan tunnon, Siis ryöstää miesten maineen, kunnon, Kurjiksi orjiks heidät saa. Tuskista vaimon viis hän piittaa, Vie miehen mielen ja vain viittaa, Niin koko huoneen hajoittaa.
Hän hirmutöitä kartuttaapi, Pahalla pahan sovittaapi, Rikosten portin avajaa. Kaikille tuottaa kiroustaan Ja joka paikkaan kolkon, mustan Hän vankihuoneen valmistaa.