Jos kuuluu joku ääni heikko: "Pois maasta pimeyden peikko!" Ei voida häntä karkoittaa; Hän monen apua saa käyttää, Ne hänen käskyjään vain täyttää, Kun taskuun voiton siitä saa.
Heist' aseseppäin suuren luvun Hän saa; ne laittaa sotapuvun Lain laatimansa suojassa. Jos kurja raukka valittaapi, Hän tekee vaan kuin haluttaapi Ja seisoo aina aseissa.
O ihmisyys! mä kysynenki: Ken on se häijy hirmuhenki, Mi saastuttaa nyt pyhimmän, Mi hyveen tallaa, teuhaa, pauhaa Mi murhaa kunniaa ja rauhaa? Ken nimeltänsä onkaan hän?
Me hältä vallan kukistamme Ja vankikurjat pelastamme, Pois maasta hänet karkoittain. On siitä suunnatonta vaivaa; Vaan hänen työnsä raittiit raivaa, Maan tehden vapahaksi vain!
Niin, juoppous, se on se peikko, Ja lihan himo on sen veikko, Ja ihminen sen orja on. Se on kuin virta tulvaavainen, Pois onnen ijäks poistavainen Merehen, jok' on pohjaton.
Terästä onko miekassasi Ja urhon mieltä rinnassasi Ja vanhaa isäin kuntoa? Valolla pimeys pois aja, Puhdista siitä joka maja, Ett' elää saamme rauhassa!
Hyvääkö harrastat? No, sitten yhdisty riviin raittihitten Ja toimi, älä puhu vaan. Käy — pilkkaa vastaan sotienki Rakastain, uskoin, toivoin — henki Pimeyden poijes poistamaan!
Unelma.
Näin unta, että vihdoin lapset maan Vapaiksi pääsi juoppoudestansa, Kahleensa katkoin pääsi paheestaan Palatsein asukkaat ja mökkein kansa. En nähnyt enää ketään kulkevan Ryysyissä pitkin tietä hoiperrellen, Vaan onni asui alla taivahan, Kaikk' eli uutterasti toimiskellen.
Näin unta, että koko piiri maan Vapaaksi päässyt köyhyyden ol' yöstä. Vapista tarvinnut ei rikkaankaan, Ei köyhä aikonutkaan häntä ryöstää. Ei kuulunutkaan murhapolttoja, Ei toisen pahaa suonut kateuskaan; Vaan hyvin jaksoi kaikki maailma, Paennut oli hätä nälän, tuskan.