»Omaatuntoa kai tähtäät. Saattaapa olla puheessasi pisara perää.»
»Eikö lie siinä arkuutesi syvimmät syyt. Mutta miten sieltä korvestasi osasit tulla tänne näin säkkipimeässä?»
»Minulla – kaadahan tuosta lisää nokiseen naamaasi — minulla, veikkonen, on yösilmät kuin kissalla. Olen näet tuijottanut elämässäni enemmän yöhön kuin päivään. Sinä näitä miilujasi polttelet yövuorolla vain joka toinen viikko, mutta minulla on yövuoro melkein aina. Eikä minua ole korpi koskaan pimeässä pettänyt, mutta päivisin olen joskus eksyneenä kiertänyt tehdastani kuin jänis ympyräänsä ja vasta yön tullen osunut pirheilleni.»
»On voinut ohran jyvä lyödä sumua silmiisi.»
»Onpa voinut väliin olla syytä ohran jyvässäkin, mutta öistä metsää et selväpäisenäkään tuntisi ollenkaan samaksi kuin päivän valossa.»
»Ja lie teikäläisillä, aurinkoa kammovilla eläjillä niillä pimeillä poluillanne omat öiset opastajanne, jotka pelkäävät päivää, niinkuin te itsekin.»
»Sarvijaakkoa meinaat — äläs mitään. Kun sitten aamuyöstä palaan korvesta tupakölsääni päiväksi makailemaan, kuljen täällä eksyttävillä aukeilla helvetin tulta kohti ja sen avulla löydän mökkini.»
»Sitä olet sinäkin, miesparka, kulkenut helvetin tulta kohti ilmeisen ikäsi, ja jollet pyörrä ajoissa askeleitasi, niin pelkään pahoin, että siinä tulessa vielä partasi kärvennät.»
»Mitenkä niin?»
»Hm… viinankeittäjä.»