»Eikö tuomiseni ole tarpeeksi suusi mukaista, vai tuntuuko siinä pohjaanpalaneen käryä, lipeäkiven kitkeryyttä tai muuta vierasta sivumakua? Oletko milloinkaan kuullut valitettavan, ettei Kaapron tuote olisi sytytettäessä tulta ottanut tai että se kämmenellä hieraistessa olisi suopana vaahdonnut?»
»Eipä sillä, eipä sillä, että olisit aineeseesi vettä sekoittanut tai sitä alunalla kirkastanut. Laittamattomanhan olet aina tavaran tehnyt, ja visertäen sen väki suonissa soutelee. Mutta kuitenkin kaikitenkin — viinankeittäjä…»
»Onko sitten hiilenpolttaja mielestäsi parempi mies kuin viinanpolttaja, vaikka miilumiehen naama onkin vähän nokisempi. Mustina tonttuina ja saman Aatamin lapsinahan olemme täällä metsissä hyvinä naapureina ahertaneet kumpikin uhritulemme ääressä kuin Kain ja Aapel ennen muinoin.»
»Niinpä kyllä. Mutta millaisia silmänluonteja luulet tuolta ylhäältä heittää mulkauteltavan sinun alttarisi puoleen? Eiköhän vain uhrihaikusi painune pitkin maan pintaa kuin Kainin savu.»
»Voi, veikkonen, sehän tuo olisikin suotavinta näin meikäläisen ammatissa, sillä eihän tarkoitukseni olekaan merkkitulia viritellä. Joko muuten olet kauankin näitä miilujasi poltellut?»
»Kauankin…? Jos kaikki polttamani hiilet olisi koota yhteen kasaan, kasvaisi siitä semmoinen keko, että aurinko pimeneisi, ja jos ottaisit vaivaksesi kavuta sen hiilivuoren harjalle, niin päätäsi pyörryttäisi, ja avautuisi sieltä silmiisi hyvin avarat näköalat. Mutta on maar sitä sinunkin mahlaasi ehtinyt melko läikäys piipputynnyristäsi tippua — ensin laillista, sitten laitonta.»
»Pisaroista meri syntyy. Jos minun keittämäni viina olisi kaataa kaikki johonkin alavaan paikkaan, niin veneellä saisit soudella. Ja jos sen synnyttämä mökä olisi koota yhden miehen kurkkuun ja tämä laukaiseisi sen kidastansa yhdellä kertaa, niin sen kiljaisun voimasta sinun hiilivuoresi lentäisi akanoina ilmaan, ja vielä peninkulmain päässä paukahtaisivat korvat lukkoon ja alkaisivat tilliä soittaa.»
Keskustelun höysteeksi miehet hyväntahtoisesti letkauttelivat ja omalla tavallaan imartelivat itseään ja toisiansa. Kaapro ei pelännyt enää salamoita, ja raskaus oli kaikonnut Iisun rinnasta. Milloin hänen äsken näkemänsä uni hautakumpuineen ja mustine risteineen pyrki synkistämään mielen, huuhtaisi hän sen viinaryypyllä sielunsa salaisiin syvänteihin.
Vihdoin toverukset tekivät sen ikävän havainnon, että pullosta ei herunut enää pisaraakaan, vaikka sitä kuinka olisi kallistanut. Kuin jonkinlaiseen tunnelmalliseen hartauteen vaipuneina he istuivat tämän jälkeen ääneti hyvän aikaa.
»Viina loppuu, kaikki loppuu — se tämä elämäkin viimein loppuu», alkoi
Iisu alakuloisesti.