»Jospa tuo nyt yhden hiilenpolttajan elämä loppuukin, kymmenen miestä on tarjolla tilallesi, siinä se. Mutta minun paikkani ei ole niinkään helposti täytettävissä.»
»Hiilenpolttajan, sanot… niinpä niin. Tässä katoksen alla makaillessani olen minä, varsinkin öiseen aikaan, yksinäisyydessäni ajatellut paljonkin tätä maailman menoa. Mietiskellyt muun muassa sitä, minkä tähden pitää kahden syntisen ihmisen välillä olla niin iso ero kuin usein on. Ajattelehan nyt, Kaapro, tätäkin sahan patruunan ja minun kohtaa. Toinen tuossa pasteerailee hopeaponsinen keppi kädessä hienoissa pukimissa, ajelee hetkuvissa vaunuissaan, silkkivuoteissa makaa ja syö ja juo, mitä ikinä mielensä tekee. Toinen täällä nokisessa pakkopaidassaan — ulkoasultaan ei juuri pirua parempana — hiiliä polttaa, värjöttelee viluissaan sammalkasalla avonaisen lautakatoksen alla ja nakertaa kuivaa kannikkaansa kuin rotta kolossaan, vuodesta vuoteen, vuosikymmenestä toiseen, koko elämän iän — yhtä ja samaa, yhtä ja samaa.»
»Mutta ähä: pitääpäs patruunankin kuolla, tännepäs täytyy senkin suuret rikkautensa jättää», ähitteli Kaapro kuin hyvillään.
»Siinä on siinä kuolemassa melkeinpä vielä isompi ero kuin elämässä. Näin sen kerran omin silmin ollessani mukana hautaamassa tämän nykyisen patruunan isä-vainajaa. Niille semmoisille ostetaan ensinnäkin kaupungista tuhansia maksavat ruumisarkut, niillä on kirkolle vietäessä puolen virstan pituinen hautaussaatto jäljessään, ja ennenkuin päästään perille, alkavat kellot pauhata tapulin tornissa. Kirkon kuorissa ne siunataankin, soitetaan urkuja, lauletaan ja pidetään pitkiä ylistyspuheita niiden kunniaksi. Liehuvanauhaisia seppeleitä kasataan haudalle, niin että se lopuksi on kuin pienenläntä heinäsuova, ja myöhemmin istutetaan kummulle senkin seitsemiä kukkasia ja vivutaan sille pystyyn hautakivi, joka on niin sileä ja kiiltäväpintainen, että kuvaisensa näkee. Mutta annappas kun meikäläinen oikaisee koipensa, niin lyödään ympärille jonkinlainen mustaksi tuhrittu lautakopero, joka sitten sujautetaan kuin salaa maan rakoon. Pappi lukee ropottaa kirjastaan vain kaikkein välttämättömimmät lukunsa, ja lopuksi silittää suntio lapiollaan mullan niin tasaiseksi, ettei vain pienintäkään kohonnetta jäisi jälkeenjääneille leposijaasi ilmaisemaan.»
»Valetta, valetta kaikki!» kiivastui Kaapro. »Mutta lähellä siinä piilee totuuskin, vain kolmen kyynärän päässä. Kun sinä ja patruuna olette haudatut ja kun jonkun vuoden kuluttua otat ja kaivaudut sinne alas, niin näetpä, että omassa yksinkertaisessa koperossasi, jos se on tehty kuivista tervaslaudoista, on vähemmän toukanreikiä kuin patruunan arkussa. Kun sitten annat kulua muutaman vuosikymmenen eteenpäin ja kaivat päivän valkeuteen oman kallosi ja patruunan kallon ja asetat ne vierekkäin irvistämään, niin etpä, koira vie, voisi vannoa, kumpi on omasi, kumpi patruunan.»
Kaapro alensi ääntänsä ja suhahti kuin luonnostaan lankeavana tosiasiana:
»Ja helvettiinhän patruuna joutuu.»
»Minä olen ollut niin paljon tulen kanssa tekemisissä, etten soisi koiranikaan joutuvan sen kanssa välittömään kosketukseen», sanoi Iisu. »Mutta mistä Kaapro tietää, minne patruuna joutuu?»
»Heh — sanasta. Mitenkäs se semmoinen maha kuin patruunan mahtuisi neulansilmän lävitse. Niin hoikaksi ankeriaaksi ei niin paksu mies mahtaisi ujua, että voisi sujuttautua edes rautaseipäänkään silmän lävitse.»
»Eiköpä liene sinun niinkuin minunkin kuljettava saman neulansilmän lävitse, jos mielimme oikeille perille päästä.»