»Ei hiisku sana siinä kohden köyhistä mitään, rikkaita vain ruoskitaan. Mutta jos niin olisi, että kaikkien olisi pakko kulkea samaa tietä, niin minä luulen, että se silmä on sitä ahtaampi, kuta rikkaampi ja lihavampi joku on. Näin rutiköyhät ja laihat kuin esimerkiksi me, sujahdamme kuin säikeet neulansilmämme lävitse taivaan iloon.»
Kaapro tuli liikutuksen valtaan ja jatkoi melkein itkien:
»Vi-viinankeittäjäkin on siellä, maan povessa, tasa-arvossa patruunain ja rovastien kanssa, nokka yhtä pystyssä kuin isoistenkin. Viinankeittäjä, joka täällä kurjassa maailmassa elinkeinoansa harjoittaessaan saa sydän kurkussa vilkuilla ympärilleen kuin arka lintu oksallaan, tietämättä mistä päin pamahtaa… jota kaikki ylenkatsovat, nekin, joiden pitäisi kiittää.. Olenhan minäkin siellä korvessa tuleni ääressä istuessani harkinnut yhtä ja toista, niinkuin nyt tätä neulansilmäjuttua ja sitä, ettei viinankeitto syntiä ole. Mitenkäs se, veikkonen, se sama asia, joka eilen ei ollut rikettä, nyt tänään olisi syntiä? Ja mitenkäs se viinanmyynti ei olisi kaupungin porvalille syntiä, mutta minulle on? Eipä silti, etten itsekin itseäni vähän syrjäsilmällä katselisi, varsinkin sen jälkeen, kun tuli se rötös papinkirjaani, viinasakot ja linnareissut. Mutta en minä soisi, että muut… etkähän sinä» — Kaapro kietaisi kätensä Iisun kaulaan — »ethän sinä minua halveksi, vaikka minä olenkin tämmöinen linnassa istunut roisto. Olenhan täällä usein käynyt öisin rattonasi näinikään tarinoimassa. Mutta kuule, Iisu, kun nyt lienee vielä pitkä askel kukon lauluun, niin mitäs sanot, jos hakisin hiukan lisää lämpimäistä tehtaaltani ja yksin tein lisäisin puita padan alle?»
»En kiellä, en käske — tee tahtosi», myöntyi Iisu.
»Niinpä teenkin. Näkemiin!» hyvästeli Kaapro.
»Näkemiin!»
Kun Kaapro oli kulkenut korpipolkuansa jo pitkän matkan, oli hän hiljaisessa yössä kuulevinaan kiljaisun ja sen välittömänä jatkona kuin hukkuvan hätähuutoa, joka kuitenkin pian vaikeni, uusiutumatta enää. Mutta kun hän tällöin sattui olemaan kahden mäen loilossa, pyörsivät vuoret äänen niin, ettei hän päässyt selville, mistä päin se kuului, edestä vai takaa. Koettaen hieman sekavilla aivoillaan turhaan aprikoida huudon synnyttäjää, jatkoi hän edelleen kulkuansa. Saattoihan kuulemansa olla rautoihin käyneen suden ulvontaa tai muita yön ääniä.
Miilulle palattuaan Kaapro kömpi katoksen alle, mutta Iisua ei siellä enää ollutkaan. Hän huuteli ja huhuili, saaden vastaukseksi vain oman äänensä kaiun. Hiukan harmistuneena hän ajatteli, että toveri on voinut mennä kotonansa pistäytymään ja palaa pian takaisin Iisua odotellessaan hän aikansa kuluksi käveli miilun luokse ja kompastui johonkin esineeseen. Suuttuneena hän jaloilleen päästyään kopeloi kourin lankeamisensa aiheuttajaa ja sai käsiinsä miilunpolttajan puunuijan. Hän käänsi sameahkon katseensa miilun harjalle ja nähdessään siellä jotakin häämöittävän, juolahti hänen päähänsä ajatus, että Iisu on unohtanut lyödä kormun kiilaa alemmaksi. Sydenpolttajaa auttaakseen Kaapro päätti suorittaa tuon tärkeän tehtävän. Hän lähti varovasti kapuamaan astuimia myöten ylös ja ylimmälle laudalle päästyään nosti nuijansa iskeäkseen kormun kiilaa. Mutta kun hän oli juuri lyömäisillään, leimahti taivaalla laaja, viipyvä salama. Siinä tuokiossa pääsi Kaaprolta kuin tuskan parahdus, nuija putosi kolisten maahan ja likeltä piti, ettei hän itsekin horjahtanut alas. Salaman kalpeassa valossa hän kiilan asemesta näki Iisun levällään olevien käsiensä kannattamana kainaloita myöten uponneena kormun aukkoon, vääristynyt suu ammollaan, niinkuin hän yhä vieläkin olisi apua huutanut, ja selällään seisovissa silmissä niin kammottava kauhun ilme kuin koko maailman tuska olisi niihin keräytynyt. — —
Hetkistä myöhemmin kuului Kaapron tehtaalle päin eteneviä kiireisiä askelia, kaatumisen rysähtelemisiä ja hätäistä huohotusta. Mutta miilun vaiheilla vallitsi rauhaisa, syvä hiljaisuus. Vain kosken hyminä kantautui etäältä maan uumenista kuin hiljainen hautauslaulu, ja öisellä taivaalla leimahtelivat salamat aamuun asti.