Vanhahko mies, kirves kainalossa, kävelee verkkaan honkia kasvavaa kangasmaata, kohottaen väliin katseensa pilviä pitelevien petäjien latvoihin, väliin kietaisten kätensä paksuimpien runkojen ympäri niin autuaallisen näköisenä kuin rakastunut nuorukainen armaansa vyötäisille. Kappaleen matkaa miehen jäljessä seuraa alun toisella kymmenellä oleva poika, mäjäytellen nuijallansa kelohonkien kyhmyisiin kylkiin ja jääden lyöntiasentoonsa hajasäärin kuuntelemaan, kuinka onton sydämen kumea jymähdys mahtavana raikuna kiirii kevätillan hiljaisuudessa mäeltä mäelle, lymyten jonnekin kaukaisen vuoren taakse.
Hiirolan talon isäntä Pasiljus on tavanmukaisella kävelyllään »aarniometsissänsä». Ennen on Pasiljus kulkenut näillä retkillään yksin, melkein salaa, mutta tällä kertaa hän on ottanut poikansa mukaan; sillä onpa jo aika istuttaa Hiirolan isännänjatkon päähän ja sydämeen talon ikivanhoja oppeja ja perintätapoja.
»Hei, Olavi, tuleppa tänne», huusi hän poikaansa, istuutuen mättäälle täyttämään piippuansa.
Pojan tultua hän osoitti piippunsa varrella erästä petäjää, joka siinä lähinnä kohotti latvaansa yli muun metsän, kysyen:
»Osaatko sanoa, Olavi, kuinka pitkä tuo jättiläinen on?»
»Osaan kyllä, kun kaadetaan puu», vastasi poika.
»Kaadetaan!»
»Niin, että voin mitata. Ja kaatuessaan se niin hauskasti parahtaa ja latva humahtaa.»
Isä tuli ikäänkuin murheelliseksi näistä poikansa sanoista.
»Hauskasti, sanot sinä. Minusta se parahdus on kuin kuolevan rinnan viimeinen korahdus. Ei, Olavi, ei tätä petäjää eikä näitä sen tovereitakaan kaadeta ainakaan niin kauan kuin minun peukaloni liikkuu.»