Kevyttä on miehen hiihto kuuran verhoamissa valkoisissa metsissä kalpeansinisen taivaan alla. Varjoisissa laaksoissa tuntuu pakkanen pitävän lannistumatonta valtaansa päivälläkin, mutta ylävillä mailla, jonne aurinko paistaa matalalta taivaan rannalta, on olevinaan hiukan lämpimämpi. Sellaisilla paikoilla Kalle väliin pysähtyy ja katselee kaikkiin ilmansuuntiin, näkyisikö missään taivaalle kohoavaa savua ihmisasuntoa ilmaisemassa Mutta mitään sellaista ei näy; ei näy muuta kuin loppumattomia, valkeita tasangolta ja vuoria, joista etäisimmät näyttävät sulautuvan taivaan kalpeuteen.
Pian lakkaa aurinko näkymästä korkeillekin vuorille, mutta hopean hohtavalla taivaan rannalla, jonne se laski, näkyy nyt yksinäinen, suuri tähti. Vähitellen vaihtuu taivas tuhkanharmaaksi, tummenee, ja ennenkuin hiihtäjä huomaakaan, on se muuttunut melkein mustaksi, jossa luikkaa tähti tähden vieressä.
Kallea alkaa peloittaa, hän koettaa kiirehtiä kulkuansa, mutta hiihtäminen käy vaikeaksi pimeässä metsässä. Usein tökkää suksen kärki kiveen tai kaatuneeseen puuhun ja tuuskauttaa miehen suullensa hankeen. Kipeästi vihlaisee nälkä vatsassa, ja yhä useammin täytyy pysähtyä huoahtamaan, jolloin hikisessä ihossa tuntuu kylmän puistatuksia.
Kuinka pitkälle yö lienee jo kulunutkaan kun hän viimeisillä voimillansa ponnisteltuaan loivaa vastamaata, saavutti vihdoin vuoren laen, mikäli pimeässä saattoi erottaa. Hän asettaa suksensa rinnan petäjän juurelle ja istuu levähtämään niille kuin penkille, selkä puun runkoon nojaten. Jaksamatta ajatella mitään hän vilussa väristen katsoo taivaalle, jossa silloin tällöin puhkaisee pimeyttä kiitävä tähti, jättäen jälkeensä häipyvän viivan, kirkkaan kuin hopeanauha mustalla sametilla.
Viimein alkaa jostakin taivaan rannalta kumottaa heikko valo, joka vähitellen suurenee ja kirkastuu.
— Kirkko!… Tuota kohti, tuota kohti, ajattelee Kalle ja yrittää nousta seisaalle, mutta hän ei tunne jalkojansa omikseen ja lysähtää jälleen suksillensa istumaan, silmät kiinteästi luotuina kohti kaukaista valoa, joka on kuin suuren suuri jättiläislyhty ilmassa riippumassa. Ja tuntuupa siltä kuin se lämmittäisi, niinkuin vilun puistatukset vähitellen asettuisivat ja ruumiin valtaisi suloinen raukeus.
Valosta päin alkaa Kallen kuuluviin kantautua joulukellojen hiljaisia, soinnutonta kumahtelua, niinkuin malmin ääni ei oikein jaksaisi tunkeutua paksun pakkasseinän lävitse. Hetken päästä kellojen vaiettua hän on kuulevinaan kuin hiljaista tuulen huminaa, tuttua ennestään, korvat paukahtavat umpilukkoon, ja kääntäen katseensa jälleen tähtikirkkaalle taivaalle hän puhuu väsyneellä, tuskin kuuluvalla äänellä, ikäänkuin jollekin selvittäisi niitä säveliä, mitkä hänen korvissansa nyt soivat:
»Korkealla… korkealla soi yksinäinen, kimeä pilli, niinkuin lumpeutunut korva kuolinsanoman edellä… Jo laskeutuu alemmaksi, alemmaksi… siihen yhtyy uusia ääniä, kimeitä, komeita… Nyt niinkuin urut soittaa, ihan tuossa… minussa… täällä päässäni — — Taas loittonee… loittonee… vaikenee, kieli kielen jälkeen… Nyt enää vain yksi pilli piipittää, niinkuin makaajan korvasta aitan kattoon etääntyvä itikan itku kesäisenä iltana… korkealla… korkealla…»