»Hyvä on… Sanon sinulle Saara — ja saat sen kuulla Villekin, että jos minun pitäisi asua Jylhänmäen entisissä huoneissa, niin en ikänä suostuisi sinne lähtemään, vaikka vaunuilla vietäisiin. Mutta nythän kuuluu talossa olevan uudet pytingit… ja jos lie se Mustikin kuollut… ja oma poika jos tahtonee minut viedä, niin voinen ehkä peruuttaakin silloisen päätökseni.»
»Taitaa olla tuon tulijaispullon ansiota, että isä alkaa puhua kielillä», naurahti Ville. »Minä en ymmärrä mitä tekemistä huoneilla ja Mustilla on teidän kotiin palaamisenne kanssa.»
»Saattaa olla sen verran pullon ansiota, että selvin päin on ehkä koskaan olisi kyennyt ilmaisemaan sitä, mitä nyt aion sanoa. Niillä hävitetyillä huoneilla olisi tässä asiassa ollut sellaista tekemistä, että minä en milloinkaan olisi voinut avata niitä samoja ovia, joista silloin lähtöyönä hiivin entiseen eteistupaan, murha-ase kädessä — siinä kun lattialla nukuitte — mutta Musti tuli pelastajaksenne.»
Joonaan kuvatessa tarkemmin yöllistä kohtausta kauhusta mykistyneille kuulijoillensa, selvisi Saaralle syy miehensä silloiseen kummalliseen käytökseen ja jälkeenpäin ilmenneeseen outoon koira-kammoon.
»Jos jaksaisit antaa anteeksi, Saara, niin siitä olisi kevennystä mielelleni», pyysi Joonas, kun hänen synkän kertomuksensa päätyttyä oli istuttu ääneti ison aikaa.
»Rukoile, hyvä mies, Jumalalta anteeksi rikostasi ja pyydä Herralta silmien voidetta», sanoi Saara lempeästi: »Muistetaan nyt kiittää Jumalaakin kaikesta, hyvästä ja pahasta, myötä- ja vastoinkäymisestä, ja veisataan yhdessä jouluvirsi.»
Ilta oli kulunut jo myöhäiseksi. Emännältä lainaamistansa makuu vaatteista Saara teki Villelle vuoteen lattialle, ja perhe asettui levolle. Yön hiljaisuudessa kuului tuvan peräseinältä vain kellon hitaat, raskaat askeleet ja määräajoin uudistuvat käheät lyönnit.
* * * * *
Aiheuttamansa metsäpalon jälkeen Kalle ei uskaltanut näyttäytyä asutuilla mailla. Kiinni joutumista ja oikeudenkäyntiä peläten hän kesän lämpimänä aikana piileskeli metsissä yönsä päivänsä, eläen marjoista ja siitä niukasta ravinnosta, jota salotöllien armeliaat asukkaat hänelle säälien antoivat. Aikaisen, ankaran talven tultua hän samoili hiihtäen töllistä tölliin kaukaisilla takamailla.
Varhain aatto-aamuna Kalle lähti hiihtäen pyrkimään vanhempainsa luokse jouluansa viettämään, hänkin. Mutta kun hän ei pitänyt turvallisena kulkea maantietä myöten, lähti hän oijustamaan sydänmaitse päämääräänsä kohti.