Väsyneen näköisenä, pää kumarassa kuin vanhuksella, kulki nuori mies yksinäistä polkuansa. Väliin hän pysähtyi mietteissänsä, niinkuin aikoisi kääntyä takaisin, mutta jatkoi kuitenkin matkaansa eteenpäin, kunnes vihdoin ikäänkuin löysi itsensä Jylhänmäen talon riihen luota, jossa polku yhtyi ajotiehen. Silmissä ja huulilla halveksiva ilme hän siinä riihen suojassa katseli ränsistynyttä taloa ja vertaili sitä Kankaanpäähän, niinkuin oli viime aikoina usein ennenkin katsellut ja vertaillut.
Kaksijatkoinen asuinrivi muistutti hänen mielestänsä torniniekka kirkkoa, sillä myöhemmin rakennettu osa oli miltei kaksi kertaa niin korkea kuin entinen. Akkunoissa, jotka uudella puolella olivat suuremmat kuin vanhalla, kumotti siellä täällä lasiruutujen asemesta tuohilevy tai valkoiset päreet kuin kaihi silmässä. Useimmat lukuisista rakennuksista olivat enemmän tai vähemmän nyökällään, yksi yhtäänne, toinen toisaanne, niinkuin olisivat siinä kesäyön hiljaisuudessa torkkuen mietiskelleet kaiken katoavaisuutta. Erään rakennuksen harja oli köyristynyt ylöspäin kuin maurullaan olevan kissan selkä, toisen katto painunut notkolleen, muistuttaen laihaa hevoskaakkia. Huoneiden aidaksenharmaata värisointua häiritsi hiukan sikovajan päätyseinä, jonka yläosa oli maalattu punaiseksi, mutta jätetty kesken, niinkuin maalialueet olisivat jo alkuunsa loppuneet tai olisi tällaista loistoa pidetty liian ylellisenä.
Tätä rakennusryhmää kohti, jonka joka raosta köyhyys kurkisti, lähti Pekka riihen luota hiipimään, pysähtyi erään aitan eteen ja kopautti oveen pari lujaa iskua rystysillänsä.
»Kuka siellä?» kuului aitasta säikähtänyt naisen ääni, ikäänkuin kysyjä olisi tullut äkkiä herätetyksi unesta tai syvistä mietteistä.
»Kukahan lie», vastasi Pekka halveksivan välinpitämättömästi.
Telki kolahti alas, ja Pekka työntyi kumarassa matalasta ovesta sisään nariseville lattiapalkeille. Tervehtimättä hän istui vaatearkun kannelle, nakkasi oikean säärensä vasemman polvelle ja alkoi hermostuneesti viipottaa jalkoteräänsä.
Hilma, talon tytär, istui sänkynsä laidalla, niinkuin oli siinä riisuutumatta, kädet helmassa istunut monina iltoina ja monina öinä. Kumpikaan ei tahtonut päästä puheen alkuun, vilkuilivat vain silloin tällöin salavihkaa toisiinsa; ja milloin katseet sattumalta yhtyivät, kilpistyivät ne samalla alas kuin häveten.
»Tulin taas neuvottelemaan siitä…», keskeytti Pekka vihdoin kiusallisen äänettömyyden, mutta katkaisi lausumansa kesken, niinkuin hänen olisi ollut vaikea sanoa sanottavaansa loppuun asti.
»Mistä?» kysäisi Hilma hiukan pisteliäällä äänensävyllä.
»Mistä!… Kyllä sen tiedät kysymättäsikin.»