»Jumala!… Jumala!»
VI
Seuraavana päivänä herättyään Haukkavuorella Joonas aluksi ei ollut selvillä, missä hän oli ja mitä oli tapahtunut. Puolivalveilla venytellen raukeita jäseniänsä hän näki auringon paistavan siniseltä taivaalta, kuuli haavan lehtien rattoisaa liputusta yläpuoleltansa ja rastaitten räkättävää pelehtimistä jostakin itseänsä alempaa kuin syvyydestä. Pitkällään olo pehmeällä sammalvuoteella tuntui niin suloisen uuvuttavalta, että teki mieli antautua uudelleen unen valtaan. Mutta eilisten ja yöllisten tapausten muistot alkoivat myös heräillä piilossansa ja hiipiä sieluun kuin raatelevat pedot. Riuhtaisten itsensä irti unen kahleista. Joonas nousi istualle ja ensi työkseen katsoi aurinkoa arvatakseen ajan kulkua. Mutta korkeuden kellonviisari näytti hänen mielestänsä tällä kertaa väärin: näytti nousevan lännestä käsin. Pian setvisi kuitenkin, että aurinko olikin jo alamäkeä laskemassa, ja hän, nukkuja, ottanut hyvin pitkät, unet.
— Mokoma etsijä! raapaisi itsesyytös Joonaan sydäntä verisellä kynnellänsä. Maata mätköttää sunapölkkynä, päivän pitkän, samalla, kun toiset, ventovieraat, ovat arvatenkin parastansa panneet pelastaakseen kuoleman kynsistä heille kaukaista, vieraan lasta. Ehkäpä ovat jo etsittävänsä löytäneetkin, ehkä on Hilma itse sekaannuksesta selvittyään koettanut omin voimin koteutua.
Pieni toivon kipinä sydämessä Joonas lähti kotiansa kohti, oijustaen toista suuntaa kuin oli tänne kulkeutunut. Kotipihaan päästyä tervehti häntä raskas, salaperäinen hiljaisuus. Ainoa näkyvissä olevaa ihmistä oli pikku Kaisu, joka nyhti ruohoa tuvan seinustalla laiduntavalle käpykarjallensa. Mutta huomattuaan, kuka tulija oli, putosivat heinät helmasta, ja tyttö juosta kipaisi tuvan taakse pakoon, kurkottaen nurkan suojasta valkotukkaista päätänsä kuin pyy piilostansa puun rungon takaa metsästäjälle.
»Kaisu, älä pelkää, älähän pelkää, en minä ole vihainen. Vaari ei enää koskaan ole paha lapselle» maanitteli Joonas lempeällä äänellä ja selkä kumarassa, käsi kurkolla hiipi lasta kohti, niinkuin olisi maitokupin avulla houkutellut kiinni arkaa kissaa.
Kaisu katsoa murjotti sormi suussa alta kulmain epäluuloisena vaariin, valmiina livistämään pakoon, mutta pysyi kuitenkin kuin uhmaten paikallansa. Tytön luokse päästyään vaari ojensi molemmat kätensä häntä kohti, mutta nykäisi ne samassa takaisin, niinkuin hänen tekisi mieli lyödä lasta, kuten oli tapahtunut joskus ennenkin. Seisten hetken sanattomana kahden tulen välissä vaari vilkaisi ympärilleen, näkyisikö ketään sivullista, ja äkillisellä liikkeellä kaappasi lapsen syliinsä.
Luullen joutuneensa petollisesti ansaan Kaisu itsepuolustuksekseen tarrautui vaarin leuanaluspartaan kuin takkiainen ja veti niin, että tämän oli pakko taivuttaa päänsä kumaraan.
»Älä, rakas lapsi, vedä parrasta… tii-tii!» pyyteli vaari.
»Jot vaali ei päättä minua, niin minä kitkon pahatta niin, niin, niin… että vaali kuolee», peloitteli Kaisu.