»Se, että Hilma on nyt sillä tiellä kuin on. Sinä olet murhannut hänet.»
Pekan pää nuukahti alas kuin tuomitun, joka ei ei voi vedota asiataan enää mihinkään ylempään oikeuteen.
»Se on sinun — se äpärä», jatkoi Joonas kuulusteluaan, istuen kannollaan vakavana kuin entisaikainen tuomari käräjäkivellä.
»Äpärä?» kertasi Pekka.
»Kaisu.»
— Missä lienee Hilma nyt?
Joonas käänsi ylös pelokkaan katseensa. Eri korkeudella risteilevät pilvet näyttivät hänen mielestänsä vastakkain hyökkääviltä sotajoukoilta; toisinaan näytti korkeudessa mustaa taustaa vasten liitävän valkoiseen paitaan puettu ihmishaahmo ja katoavan alempana olevan pilven taakse.
— Jos sinä olet siellä, Hilma, niin rukoile — rukoile minunkin puolestani.
Joonaan katsellessa pilvien kummallista risteilemistä oli sydänmaa hänen huomaamattansa ehtinyt verhoutua synkkään varjoon. Mutta yli muun metsän kohoavat kelohongat näyttivät entistä valkoisemmilta, niinkuin olisi omaa niiden kaamea valaistus. Alastomine oksineen ne olivat kuin käsivarsiaan ojentelevat jättiläisluurangot äärettömällä hautausmaalla..
Ennen pitkää alkoi sydänmaa raskaasti huokailla, puitten latvat levottomasti huojahdella, ja jostakin kaukaa kuului kuin suunnattoman kosken kohina. Pian oli joka lehti laulava suu, joka oksa soittava kieli, ja säestyksenä kaikelle tälle Joonas oli aika-ajoin kuulevinaan myrskyn keskeltä kuin itkua ja kuolevan valitusta. Hänen ruumistansa alkoi puistattaa kylmän väreet, Hilman kohtalo ja oma raskas syyllisyyden tuntonsa painoi hänet polvilleen siihen missä oli, kantonsa viereen, ja ristiin liitetyt kädet kohosivat hitaasti salamoivaa, tuomiona jyrisevää taivasta kohti.