Kuinka kauan Joonas lienee istunut, kun hän oli kuulevinaan vuoren loivalta rinteeltä, vastaiselta nuo että kun, mistä hän oli tullut, jonkun huutelevan Hilmaa. Aluksi hän luuli olevansa kuulohäiriön tai jonkun muun salaperäisen ilmiön lumoissa. Mutta kun ääni yhä läheni, täytyi täällä sydänmaassa olla siis joku toinenkin, mahdollisesti harhautunut etsijä kuten hänkin oli. Olipa Joonas lisäksi tuossa haikeassa huhuilussa kuulevinaan kuin omasta rinnastaan lähteneen äänensä kaiun.
Pian ilmaantuikin metsän kätköstä esiin mies, jonka Joonas tunsi Isontalon Pekaksi. Huomaamatta ennen saapunutta hän läheni suoraan tätä kohti, nähtävästi aikeessa ottaa asemastaan selkoa hänkin vuoren korkeimmalta kohdalta. Vasta muutaman sylen päähän päästyään hän hätkähtäen äkkäsi kannon päässä istujan, jolla oli oksankaranko kädessä, niinkuin aikoisi sillä tervehtiä tulijaa. Miehet katsoivat kotvan toisiansa mitään virkkamatta, Joonaan silmissä leimuten kipinöivä viha, Pekan välttelevässä katseessa karehtien arka syyllisyys.
»Jos minä olisin nuorempi mies ja näissä käsissäni olisi vielä entiset voimat, niin arvaappa mitä minä tekisin nyt?» alkoi Joonas näköjään tyynenä, vaikka ääni värähtikin vihasta.
»En voi arvata», vastasi Pekka.
»Minä ottaisin ja sitoisin sinut tuohon lähimpään petäjään, kiskaisisin paidan korviisi ja huitelisin tällä kädessäni olevalla karangolla paljaaseen selkääsi, niin että joka iskulle nousisi sininen makkara — niinkuin suomittiin ennen vanhaan naisen raiskaajia, varkaita ja muita roistoja kaakinpuussa.»
Pekka ei vastannut mitään, mutta hänen kasvonsa leimahtivat punaisiksi, merkiksi siitä, että isku oli sattunut kipeästi lyömättäkin.
»Ja siinä minä tekisin oikein», Iisasi Joonas hetken vaiettuaan.
»Eihän se taitaisi väärinkään olla», myönsi Pekka alistuvasti, tietämättä oikein mitä sanoi.
»Ei ollenkaan väärin; sillä se on sinun syysi tämä — tämä kaikki.»
»Mikä?»