– Mitä… liikkuuko siellä joku?
»Hilma!… Hilma!»
Vastaukseksi on kuuluvinaan vihaista murinaa luolan synkästä pimennosta. Tällöin johtuu Joonaan mieleen: Ketuilla ovat luolat ja taivaan linnuilla pesät, mutta…
Hän kääntyy katsomaan taakseen, nähdäksensä millaisia maita hän on kulkenut. Alhaalla jalkani tila näkyy puun latva puun latvan vieressä silmän kantamattomiin.
Niitä on tuolla rannattomalla tasangolla kuusia, lampia ja suosilmäkkeitä määrätön luku, ja vuorten rinnoissa luolia, ja rotkoja lukematon paljous.
Tämä masentava havainto pyrkii herpaisemaan kokonaan Joonaan ennestäänkin vähät voimat. Asettaen kätensä torveksi suunsa eteen hän päästää rinnastansa pitkän, epätoivoisen huudon erämaan yli:
»Hiiiilmaaaa!»
— Hiiiilmaaaa! vastaa apinoiva kaiku jostakin etäältä.
Päästyään vihdoin mäen päälle Joonas silmäili tienoilta ja huomasi tulleensa Haukkavuorelle. Hän istui vanhalle sammalpeitteiselle puun kannolle, kyynärpäät polvilla, hartiat kumarassa, ja katsoi eteensä maahan. Rohdinpaita oli liimautunut kiinni märkään selkään, lämpimiä hikivirtoja valui ihoa pitkin, yhä uusia puhkeili, ja otsalta tipahteli suuria, hikihelmiä pehmeän sammalistoon.
Jostakin taivaan rannalta kuului kaukaista ukkosen jyminää.