Raskaisiin mietteisiin vaipunut kulkija yhtäkkiä hätkähtäen pysähtyy ja käsien vaistomaisesti kohentuessa ylös kuin päätänsä iskulta suojellen hän jää kauhistunein katsein tuijottamaan läheisen hongan latvaan.
— Huuhoo — huuhoo — huuhoo — kuuluu kuolemankolkko, pahaenteinen ääni läheisen kelohongan latvasta, ja istuu siellä ylhäisellä valtaistuimellansa heinäruon suuruinen ruskeankirjava erämaan yön majesteetti, höyhentöyhdöt kruununa päässä, mahtavana katsellen avaraa valtakuntaansa pyöreillä silmillänsä, joiden pikimustaa keskustaa ympäröi tulikivenä palavat keltaiset renkaat.
– Huuhoo — huuhoo — jatkuu pienin väliajoin sydänmaan ääriin kantava manalainen ääni.
Viimein hirviö lehahti lentoon kallistellen pyöreätä, sarviniekka päätänsä, niinkuin etsisi jotakin. Hetken kuluttua kuultu loitolta korven laidasta yksinäinen kipeä rääkäisy — huuhkaja on iskenyt jäniksensä ja, alkaa hiljaisuudessa yöllisen ateriansa.
Eteenpäin kulkee Joonas, tietämättä minne, kuusen luota kuusen luokse, kohottaa varovasti alinta, maahan ulottuvaa oksaa ja kurkistaa himmeän lehväholvin alle.
»Hilma!… Hilma…!»
Huomaamatta tulee vastaan vuori, tie nousee pystyyn. Hän kohottaa ylös väsyneen katseensa, mutta, ei näe muuta kuin alaosan jyrkkää louhikkorintaa.
— Tuon huipulle kun jaksaisin kiivetä, niin sieltä ehkä saisin osviittaa, missä olen ja missä päin on koti.
Kiveltä kivelle, kaatuneiden honganrunkojen ylitse ja alitse tai ainstoitunutta pintaa pitkin syvien rotkojen ylitse käy vaaranalainen kulku. Jyrkkien kalliorintain niljaisella pinnalla irtautuu pettävä peite virsun alta, ja takaperin, sammaltukot kourissa, saa usein liukua alas sen, minkä on nelinryömin ylöspäin kontannut.
Vuoren puoliväliin päästyä pistää silmiin kallioluolan ammottava suuaukko. Hän kurkistaa sinnekin ja kuuntelee henkeä pidättäen.