»Katosi Tilusen ainoa lehmä. Olli etsii, etsii lehmäänsä, huutelee päivän ja toisen. Tuleepa siinä hakiessaan aukealle aholle, istuu levähtämään Haavaiselle honganpökkelölle, panee tupakaksi ja lähtiessään kopistaa piippuansa pökkelön päässä piipottavaan tervasoksan tynkään. Mutta lehmää ei löydy lopultakaan.»
»No, mitäpä kummaa tuossa.»
»Onpa niinkin. Jälkeenpäin, vuosien kuluttua, osuu Olli sattumoin samalle aholle ja tapaa entisen pökkelön paikalta lehmänsä luurangon.»
»Ettäkö — meinaat…?»
»Aivan: hongan pökkelöllä oli Olli istuvinaan — lehmänsä kyljellä istui, honganoksaan oli piippuaan kopistavinaan, lehmänsä sarveen kopisti.»
* * * * *
Iltamyöhällä palasivat väsyneet, nälkiintyneet etsijät taloon tyhjin toimin, luvaten aamulla tulla uudelleen etsintää jatkamaan eväskontit selässä.
Mutta syvällä sydänmaassa harhaa hämärtävänä heinäkuun yönä Joonas yksin, avopäin, avorinnoin, risukoissa huosiamiksi repeytyneet virsut jalassa.
»Hilma!… Hilma…!»
Hän on huutanut äänensä käheäksi, kerraten tuota yhtä ainoaa nimeä, joka hänelle nyt on kalleinta maailmassa. Mutta vastausta, ei kuulu. Pitkiin toviin ei kuulu mitään, ei pienintä linnun tirskahdusta, ei hiljaisin tuulen henkäys värähdytä arkaa haavan lehteä, Ja kuitenkin tuntuu, kuin kaikkialla olisi läsnä vaanivin katsein joku näkymätön, erämaan suuruinen, jonka salaperäinen hengitys kuuluu korvissa hiljaisena huminana. Silloin tällöin matkan varrella katkaisee hiljaisuuden risukosta kuuluva risahdus — jänis kiitää poispäin yön harmaana haamuna. Milloin säikähdyttää metsän ryteikössä aavistamalla syntyvä, ryminä, kun makuultaan karkkoutuva metso pyrkii pakoon raskain siivenlyönnein; milloin vilahtaa puitten välissä saalista etsivä yöpöllö kuin äänetön aave.