Tämän ikävän välikohtauksen jälkeen väki hajautui metsään emännän osoittamaan suuntaan, arimpien pysytellessä toistensa lähettyvillä; sillä tuntuipa kammottavalta löytää etsittävänsä yksin, mahdollisesti kuolleena.
Jälkijoukkona kulki pari vanhusta haastellen keskenänsä.
»On tämä nyt, tämä tällainen tapaus, ennen kuulumaton kumma», arveli toinen, Kankaanpään vaari.
»On, kumma on — vaikka onhan näitä tämän tapaisia ihmeitä ennenkin nähty. Se väliin varitautinen — muistan niiltä suurilta nälkä- ja kuolovuosilta — saa sellaisen yliluonnollisen voimanpuuskan, että sitä ei pidätä lukot, ei salvat. Mutta kun voimat loppuvat, niin ne katkeavat niin tikkua taittaen, että sairas kiivaimmasta kulustaan suistuu suulleen hervottomana kuin lankavyyhti. Eikä se niistä retkistään jälkeenpäin muista enempää kuin unissakulkija.»
»Niinkuin tuo metsokin, haavoitettu metsokin. Sekin näet lentää, lentää — luoti, kuolema rinnassa, etkä sen voimakkaassa menossa huomaa mitään erikoista. Mutta yks kaks huimaa päätä, vihlaisee sydäntä, ja lintu kiitää liikkumattomin lentimin vinosti maata kohti kuin heitetty helmi. Siihen jää hajasiivin, ojokauloin, niinkuin olisi jatkavinaan matkaansa yhä — eikä höyhenen juuri värähdä.»
»Löydätkös sen sitten, haavoittamasi metson?»
»Harvoinpa sen hakien löytää.»
»Pelkään pahoin, että tämän tänäisen lentäjän laite on samoin: löytyy jos löytyy. Jos tyttö — tai miksi häntä sanoisi — ennen voimain lopullista herpautumista on saanut houreisen päähänpiston kätkeytyä jonnekin, niin — hyvästi silloin! Tämä on suuri, tämä Hohon sydänmaa, täällä on lukemattomia piilopaikkoja.»
»Ja siksi toiseksi, jos metsän väki kenen ottaa omakseen, niin se pitää sen, vaikkei olisi suojana yhtä oljenkortta… Mitenkäs kävi Tilusen Ollin lehmän tässä takavuosina.»
»En tuota enää niin tarkalleen muista.»