»Varkaat ja karkurit! Älkää, hyvä isäntä, sanoko niin», vaikeroi emäntä. »Onhan näitä, sairaita, koetettu varjella ja vartioida kuin kalleinta aarretta, tuskin siunaaman ajaksi silmän alta jätetty. Lähteellä pikipäin piipahdimme ja… Kuka olisi uskonut ja aavistanut, että se nyt sill'aikaa. Hilma, joka oli melkein kuin kuollut. Paha se on, että piti häiritä heinämiehiä, paha se on. Mutta kun on tämmöinen asiallinen asia, kun on näin elämä ja kuolema kilpasilla» niin ei osattu muuta kuin lähettää sana kulkemaan.».
»Eikö tuota lie kuormaa nykyisin tämän emännän harteilla sen kuin vanhan valjaat kestää, tarvitsematta sianheinillä lastia lisätä», kuului väkijoukosta Isoaholan isäntään kohdistuva moite.
»Ja jos kenelle heinänsä ovat kalliimmat kuin ihmishenki, niin sopii palata niitylleen karhejansa kouhottelemaan — ei tuo nyt sota yhtä kaivanne.»
»Yhtä! Täällä on meidän koko heinäväki, näen mä», väitti isäntä.
»Eipä täällä näy poikaannekaan, Pekkaa — vaikka…»
»Pekka mihin lie niityltä livahtanut, hävisi kuin huiluilla heti kun sana tuli.»
»… vaikka hänen pitäisi olla etukynnessä etsimässä.»
»Miten niin etukynnessä?»
»Morsiantaan…»
»Se on helvetin vale», kivahti isäntä poikansa puolesta. »Meidän
Pekalla on parempiakin.»