»Juokse sinä nyt, Saara, kotiin ja kiidätä käsky heinämiehille, että lennättävät hätäsanoman naapureille ja tulevat sitten yhdessä toisten kanssa Hilmaa etsimään. Minä jään tänne. Ja pidä silmällä Kallea, ettei sekin pääse ryöstäytymään läpi käsien sisarensa jälkeen, kääri vaikka köydellä sänkyineen samaan kapaloon ja aseta aukinainen raamattu rinnan päälle.»
»Leiviskäinen paino sairaan rinnalle!» kummasteli emäntä.
»Jos lie raamattu liian raskas, ota virsikirja, sydämen kuvakirja eli muuta kevyempää jumalista, mitä kirjakopasta löydät. Ja ota uunista hiiltä eli paremminkin raaputa nokea padan kupeesta ja piirusta sängyn päätylautaan näkyvä risti.»
»Minkä vuoksi?» kysyi emäntä.
»Varauksen vuoksi.»
V
Kulovalkeana kulki viesti Hilman äkillisestä, salaperäisestä katoamisesta niityltä niitylle, joissa kylänväet olivat heinänteossa. Se vaikutti mieliin ahdistavan, kammottavan tunteen, ikäänkuin kohtalon käsi olisi raskaana laskeutunut itsekunkin sydämelle. Arkinen aherrus tuntui turhalta, vähäpätöiseltä, ja halpa päivätyöläinen kohosi isännän vertaiseksi, kun oli kyseessä ihmishenki. Sanoma oli kuin mahtajan käsky, jota kaikkien oli toteltava. Kiireisessä rehunkorjuussa olijat riisuivat hevoset heinärekien edestä ja jättivät kuivat karhot levälleen uhkaavan ukkossateen alle. Naiset painoivat haravansa varresta pystyyn luokonsa laitaan, niittomiehet jättivät lakeuksensa kesken ja ripustivat viikatteensa pajupensaitten oksille tai latojen nurkille.
Äsken iloisen äänekkäillä niityillä vallitsi ennen pitkää rauhaisa hiljaisuus kuin sunnuntaina. Tyhjät, täyttymistään odottavat ladot näyttivät suu ammollaan kysyvän: minne niin kiire lähtö? Ja pystytetyt haravat olivat kuin hautaristit hiljaisella kirkkomaalla. Jostakin varjoisasta lehdosta saattoi leyhkeän tuulen kantamana kuulua silloin tällöin vain hevosenkellon tukahtunut kalahdus; ja vihreä sisilisko rohkeni taas luikertaa piilostansa ladon seinähirrelle rauhassa päivää paistattamaan.
Yksitellen ja pienin joukoin saapui väkeä eri tahoilta Jylhänmäkeen.
Ihmeteltiin, päivitettiin; kuuluipa joukosta yksinäisenä soraäänenä
Isoaholan isännän karkea moitekin:
»Olisi pidettävä parempi huoli sairaistaan etteivät pääsisi piileksimään sydänmaihin kuin varkaat ja karkurit. Mokoma heinäpouta; ja kuka sen korvaa vahingon, jos tämän takia saadaan sianheiniä.»