»Jäähdyttelemään… En kuullut, en minä mitään kuullut. Mutta mennään nyt, mennään nyt. Tule Saara, mennään yhdessä etsimään Hilmaa, lasta!»
Jättäen toisen sairaan ja pikku Kaisun omiin hoteisiinsa vanhukset lähtivät kumisevaa, kalliopohjaista karjapolkua sinne päin, minne äsken kuulemansa jyminä oli edennyt.
»Niin - niinkuin juoksisi kilpaa… kuolleen kera», höpisi isäntä hengästyneenä.
»Niinkö… minunko kera?» kysyi emäntä.
»Ei kun — Hilman.»
Eräässä kohden polku oli pehmeämultaista, johon uponneita paljaan ihmisjalan jälkiä etsijät pysähtyivät tarkkaamaan.
»Voi, taivaan vallat, miten pitkiä askelia!» huudahti emäntä. »Katsohan tuotakin jälkeä — varpaat vain ehtineet maata kaapaista kuin kuokalla. Kiire siinä on ollut mentäessä, ihan siinä on siivillä lennetty.»
»Siivilläkö?»… Eikö siinä olekin joka toinen askel kuin kyntysen — kuin pukin sorkan jälki?»
»Oletko sinä sekaisin! Lampaanhan nuo ovat jälkiä.»
Etsijät kiiruhtivat taas puolijuoksua eteenpäin jälkien viittomaan suuntaan; mutta kuta pitemmälle he etenivät, sitä heikommaksi muuttui haarautuva polku, kunnes viimeinenkin ura katosi kokonaan. Seisten neuvottomana tiettömällä kankaalla, tietämättä minne mennä, sanoi Joonas vihdoin: