Arvellen vihdoin puoliyön olevan ohi, hän sytytti lyhdyn talikynttilän, pisti virsut jalkaansa, takin yllensä ja aikoi lähteä ulos. Mutta vaikka hän liikkui hyvin hiljaa, ettei herättäisi nukkujia, havahtui Saara kuitenkin ja kohottaen päätänsä pieluksesta kysyi:
»Minne sinä menet lyhtyinesi?»
»Käväisenpähän vähän tallissa, nuku sinä vain.»
»Ei, älähän jätä, minäkin tulen.»
Joonas ei kieltänyt, ei myöntänyt, mutta odotti kuitenkin niin kauan, että Saara ehti saada lipposet jalkaansa ja vaatetta yllensä.
»Kylläpä no nyt tähdet palavat», huomautti Saara kävellessänsä Joonaan jäljessä jäätynyttä, kopisevaa, pihapolkua myöten, lyhdyn salaperäisesti tietä valaistessa.
Heidän mentyä talliin hörähti ruuna hyvän huomenen pilttuustansa ja alkoi vähitellen kompuroida jaloillensa. Saaran pitäessä lyhtyä valmisti Joonas aamuapetta. Oudon hätiköivästi hän tällä kertaa otti ruumenkopan tallin nurkasta ja kaasi silppuja onton hongan puolikkaasta tehtyyn pyöreäpohjaiseen kolaan. Kurkotti sitten seipään nenästä alassuin killuvan kipon, kasteli ruumenet ja sekoitti puuhangolla. Lopuksi hän ripotteli jauhoja appeeseen ja kouhautti kevyesti kädellänsä.
»Rivauta häntä nyt päällistä runsaalla kädellä — viimeisen taisitkin appeen Liinalle laittaa», kehoitti Saara.
Joonas lainasi kurkustansa alas, niinkuin jotakin vaikeasti nieltävää, ja lisäsi ruisjauhoja appeeseen niin runsaasti, että tahdasmainen seos tarttui kiinni hevosen ikeniin ja kitalakeen.
»Poloisen hampaat jo niin tylsyneet, että pitää näet käämiä pyörittää», sanoi Saara huomattuaan hienontamattoman puruksen putoavan ruuheen ruunan suusta. »Kuinka vanha jo liekään?»