»Ei palannut ennalleen Liinu, jäykkyyttä se yö jätti jäseniin», sanoi Joonas. »Mutta sitä minä olen monasti itsekseni ihmetellyt enkä ole siitä siihen päässyt, että mikä kumma vetämyksensä ja vaikutuksensa hänessä lienee ollut, kun piti lähteäkseni Raivion niitylle ihan jantussa jaloin, vaikka minulla ei ollut sinne asian nimellistäkään. Vieläpä oli olevinaan kova kiire, niinkuin joku olisi lakkaamatta korvaani kuiskutellut: joudu, joudu. Ellen olisi mennyt, niin se olisi Liinukin jo aikaa ollut siinä suuressa hevosjoukossa.»
»Maksoihan se sen velkansa ja hyvän työsi, kun tässä muuanna talvena sydänmaalla kaatamasi hongan tyvi löi sinut tainioihin ja tämä vaaran nähtyään laukkaa pyrynä kotiin tyhjine rekineen. Siitä arvattiin, että onnettomuus on tapahtunut, ja hätäännyttiin, kun ei tiedetty edes sitä, missä olit. Ellei Liinu olisi osannut viedä sinne, missä hangella turkkinesi tiedottomana makasit, niin etpä taitaisi sinäkään nyt olla siinä.»
Tämä muisto koski Joonaan sydämeen niin syvästi, että hän näin eron hetkellä ei kyennyt hillitsemään itseänsä, vaan kietoi kätensä ruunan kaulan ympäri kuin syleilyyn. Liinu laski päänsä raskaasti hänen olallensa, osoittaen siten ymmärtävää osanottoa puolestansa. Kuin osaveljet ja saman arvoiset toverit nuo kaksi olivat kotvan hiljaiseen hellyyden osoitukseen vaipuneina.
Kun Saara mielestänsä ei muulla näkyväisellä tavalla voinut ottaa osaa tunnelmaan, alkoi hän pitkäveteisellä, liikutuksesta väräjävällä äänellä veisata virttä:
»Ah, mik' onpi elomm' tääll'…»
Kohtauksen ja virren värsyn päätyttyä oltiin ääneti hetken aikaa.
»Kuka hänen Liinunkin saanee», huokasi Saara kuin itseksensä.
»Tänään tuo sekin tapansa sanonee», vastasi Joonas.
»Saisi se olla joutumatta maailman kululle enää vanhoilla päivillänsä — ties vaikka päätyisi lopulta mustalaisten ruoskittavaksi kauppakoniksi.»
»Vähätpä siitä lie takeita siitäkään.»