Vasta päivemmällä alkoi tulla isäntäväkeä ja muuta varakkaampaa, ja lopuksi ajaa karautti itse Isoahola nimismiehen kera kartanolle. Joonas oli jo aikaisemmin mennyt sydänmaalle, ja Saara piileksi koko huutokaupan ajan eteistuvassa. Paitsi lakkaamatta päivittelevää Riikkaa rohkeni entisestä talonväestä vain Kalle näyttäytyä vieraille. Kun ankara tauti oli jättänyt jälkensä hänen kasvoihinsa ja kun lisäksi päähän kasvanut uusi tukka oli aivan valkoinen, näytti hän ikäiseksensä vanhukselta. Omaten alun pitäen taipumusta harvapuheisuuteen ja muihinkin kummallisuuksiin hän toipumisensa jälkeen oli tullut entistäkin vaiteliaammaksi. Lukuun ottamatta yhtä ainoaa lausetta hän nytkin koko ajan seurasi äänetönnä asiain menoa, eikä voitu sanoa, mitä hän siitä ajatteli, jos lie ymmärtänyt ajatella mitään.
Aluksi myytiin talon kiinteä omaisuus. Ensimäisen tarjouksen, neljätuhatta markkaa, teki velkoja itse. Nähtävästi ennakolta tehdyn sopimuksen mukaan nuiji nimismies tämän huudon lukkoon, vastoin tavallisuutta niin kiireesti, että toiset huutajat, joita oli saapunut pitkienkin matkojen takaa, eivät ehtineet suutansa avata, kun nuija jo paukahti kolmannen kerran. Näiden myöhästyneiden jäädessä kuin puusta pudonneina kynsimään korvallistansa, lausui Kalle kuuluvalla äänellä:
»Siitä tulee juttu — juttu siitä tulee.»
Hymyiltiin hiukan surumielisesti, mutta kukaan ei voinut tietää, mitä hän tuolla vastalauseellansa mahtoi tarkoittaa.
Irtaimen kauppaamisessa noudatettiin yhtä ovelaa menettelytapaa: aluksi myytiin vain jonnin joutavaa rihkamaa ja kiihoitettiin köyhää kansaa kilpailemaan keskenänsä. Moni renkipoikakin, kohotuksensa piikaparven silmissä ja saadakseen nimensä kirjaan, huusi huutamistansa. Vasta tavaroita lähemmin tarkastettua putosivat suomukset silmistä: joutavaa, tarpeetonta roskaa! Mutta maksu oli tinkimättä suoritettava, ja siihen hupeni useankin pienet vuotiset säästöt melkein kokonaan. Surkumielin he sitten myyskentelivät tavaroitansa moninkertaisin tappioin, kiukkuisimmat kiroillen ja sadatellen paiskelivat niitä kiviin säpäleiksi.
Vasta sitten kun kaikki huono oli saatu käsistä pois, tarjottiin arvokkaampaa tavaraa, jonka huutamiseen vain varakkaat kykenivät. Niinpä kaikki eläimet, Liinankin, huusi Isoahola, jonka mielestä huutokauppa tähän asti oli luistanut sangen hyvin. Samoin se olisi kai jatkunut loppuun asti, ellei sattunut paria hänelle harmillista välikohtausta.
Paikasta paikkaan siirryttäessä tultiin vihdoin eteistupaankin, jossa Saara Kaisun kanssa värjötteli. Kun oli myyty, mitä täällä myytävää oli, ei piirongin laatikosta löytynytkään luetteloihin aikaisemmin merkittyä sormusta.
»Eihän täällä liene käynyt varkaita?» heitti Isoahola Saaralle kaksimielisen kysymyksen.
»Herra Jumala — kun en ollut muistaakaan! Eihän toki varkaita, minä sen aamulla, otin, ajattelin: Pidämmä häntä sormessani vielä tämän raskaimman hetken, kun olen sitä Joonaan ja minun välisenä yhdyssiteenä kantanut surussa ja ilossa aina siitä asti, kun pappi sen alttarin edessä sormeeni painoi, liki neljäkymmentä vuotta sitten. Joonaskin kun mihin lie paennut, niin oli olevinaan mielelleni niinkuin turvaisampaa ja rohkaisevampaa ottaakseni vastaan tätä onnetonta päivää näin vihkisormus sormessani… Tässä se on, tässä se on», hätäili Saara, irroitti sormuksen kädestänsä ja antoi sen isännälle.
»Mitä — onko se vihkisormus?» kuului ääni yleisön joukosta.