»Se se on», vaikeroi Saara.
»Ei sitten olekaan oikeutta panna sitä sormusta vasaran alle», huomautettiin huutajien taholta.
»Tarvinnekko tuohon lähteä lupia kyliltäkään kyselemään», vastasi
Isoahola.
»Ehkei, mutta tässä kohdassa on Saaralla laki puolellansa.»
»Eikö tuota osattane, jos niikseen, kymmeneen asti lukea toisellakin puolen.»
»Eihän mitenkään, eihän sitä salli Jumalakaan, että nyt riistetään liitonmerkki, niinkuin nikulin side riihessä kahden lyhteen väliltä — ennenkuin kuolema erottaa», puolusti Saaraa muuan terhakka naisääni.
Kun nimismies, lausumatta asiasta omaa mielipidettänsä puoleen tai toiseen, huomasi isännän joutuvan auttamattomasti alakynteen, keskeytti hän väittelyn, esittäen virkansa puolesta:
»Kultainen sormus… kahdeksantoista karaattia… mitä tarjotaan?»
Syntyi henkeä pidättävä, jännittävä odotus. Saara väänteli käsiänsä kärsivän näköisenä, mutta väkijoukossa välähteli vihaisia katseita, kuin etsien sitä kurjaa, jolla olisi sydäntä tähän tarjoukseen suunsa avata.
»Viisikymmentä markkaa», keskeytti vihdoin hiljaisuuden muuan varakas, vieraspaikkainen isäntämies, joka ei ollut voinut sulattaa kiinteän myynnissä aikaisemmin harjoitettua petollista hoppuisuutta.