Yleisössä kävi terävä liikahdus kuin viiman vinkaisu talvisessa metsässä, kuului moitteita ja tyytymättömyyttä ilmaisevia murahduksia, — Mitä mielettömyyttä tämä on? Eihän sormus sitäpaitsi ole puoltakaan huudetun summan arvosta. Juuri sen vuoksi Isoaholan naama onnesta säteili, mutta nimismies paukautti pöytään hermostuneesti asianomaiset, lyönnit, niinkuin hänellä olisi ollut erikoinen kiire päästä eroon tästä asiasta mahdollisimman pian.
Mielenilmaisuista välittämättä meni huutaja pöydän luokse, laski setelin hiukan ivallisesti hymyillen isännän eteen, otti sormuksen ja painoi sen Saaran sormeen lausuen:
»Pitäkää se — ei lahjana, vaan pikemminkin kuin suden suusta pelastettuna kalleutenanne.»
»Jumala teitä siunatkoon, Jumala teitä siunatkoon!» kiitteli Saara ja ilonkyyneleet silmissä pusersi molemmin käsin antajan kättä.
Väkijoukossa kävi taaskin liikahdus, mutta se oli nyt sävylleen kuin läntisen leyhähdys kesäisessä lehdossa. Osallisuutta siihen tunteeseen ei ollut kuitenkaan Isoaholalla, nolattuna ja häpeillään hän painoi päänsä alas.
Myymättä oli enää Hilma-vainajan vaatteet. Väki lähestyi aittaa vakavana kuin ruumishuonetta, ja kun ovi avattiin, näkyikin peräseinällä Joonaan sinne aikoinaan kantama ruumislauta. Kun oli todennäköistä, että myöskään näitä tavaroita ei kukaan huutaisi, tuskin huolisi, vaikka ilmaiseksi annettaisiin, ilmoitti nimismies, että koko vaatevarasto tarjotaan yhdellä kertaa, ja teki tavanmukaisen kysymyksensä:
»Mitä tarjotaan?»
»Sata ja viisikymmentä markkaa», huusi Isoahola, summan, joka tavaran arvoon nähden oli hänen mielestänsä niin suuri, että siihen ei pitäisi voida lisätä, jos kellä olisi ollut halua hautaakin. Voimatta kokonaan tukahduttaa sitä yhteistä tunnetta, että tässä samoin kuin sormuksen myynnissä oli jotakin alhaista ja häpeällistä, hän tahtoi suoriutua kiusallisesta tilanteesta mitä pikimmin ja samalla näyttää hiukan mahtiansa äskeiselle vieraspaikkaiseile nolaajallensa.
»Sata viisikymmentä ensimäinen…
»Kaksisataa!» möykkäsi Lillukan Matti ja kädet housuntaskuissa, röyhyävä sikari suupielessä kävellä vehkuroi aivan nimismiehen eteen.