"Soo!"
"Ooho… vai sillä äänellä."
"Joo… Entäs — miten heikäläisten luonnistui?"
"Heikäläisten… Niin, mitenhän tuo luonnistui. Olettepa tainnut hyvinkin tarkkaan kuunnella, miten meikäläisten menestyi… Vai hyväk … hm… noh… niin… Onneksi olkoon."
Kuin suuttuneina kuulemastansa neidit pyörähtivät ylpeästi ympäri ja jatkoivat kävelyään. Nehe kuuli vielä hetkisen poistuvien kummeksivia huudahduksia:
"Sus siunatkoon!… Siinä näit, minkälaista väkeä tänne otetaan… On siinäkin kavaljeeri — ja niin moni pulska poika ja nätti tyttö saa reputettuna lähteä."
Laivan kellon soitua toisen kerran alkoi laiturilla liikuttava jäähyväishetki. Eroavat ystävät puristivat pitkään ja lämpimästi toistensa kättä, ja monet naisista painautuivat kaksin ja kaksin niin kiinteään syleilyyn, että Nehestä oli, kuin he eivät voisi ollenkaan erota. Katsoessaan matkalle-lähtijöiden siirtymistä alukseen Nehe ihmetteli kolmea asiaa: ensiksi, että näiden joukossa oli useita sellaisia — pääkaupunkilainen herrasnuorukainen, piikkipartainen lukkari — joiden oli uskonut varmasti jäävän; toiseksi: laiturille jäi seista toljottamaan moni takkukarvainen lammas, jonka oli kuvitellut kuuluvan vuohien joukkoon. Kolmanneksi ja ennen kaikkea ihmetytti se, että hän, Nehe Noronen, itse oli jäävien joukossa.
Neitoset sijoittuivat laivan kannella laiturinpuoleisen kaiteen viereen, heittääkseen vielä viime katseen kaupunkiin. Siinä oli pienelle alalle ahtautuneena niin paljon nuorta kauneutta, jota lisäksi kruunasi jonkinlainen marttyyriuden sädekehä, että Nehen sydän piti tällä hetkellä onnellisempina niitä nuorukaisia, jotka saivat lähteä mukaan, kuin niitä, joiden oli rannalle jäätävä.
Kun laivan pilli oli puhaltanut viimeisen lähtömerkin ja alus irtautunut laiturista, oli kuin valkosiipinen lintuparvi olisi sen kaiteilla ja kannella lehahtanut lentoon, alkaen poistua hitaasti syksyiselle muuttoretkelleen etelää kohti. Parvessa oli osa niin heikkoja lähtijöitä, että ne muutaman leyhähdyksen lennettyään löivät kosteat siipensä suppuun ja laskeutuivat kuin väsyneinä levähtämään kyyneleisille silmille.
Vaikka laiva oli jo aikaa häipynyt näkyvistä elokuun hämärään yöhön, seisoi Nehe vielä pylväänsä juurella, silmät suunnattuina etelään. Kun hän vihdoin heräsi haaveistansa ja huomasi olevansa laiturilla yksin, painoi hänen sieluansa autio tyhjyyden tunne. Katseen osuessa läheiseen satamalyhtyyn näytti sen tuli entistä himmeämmältä, niinkuin sitä olisi ympäröinyt harmaansininen sumukehä, josta säteili kirkkaita valoviiruja. Nehe kuivasi vesikierteen silmistänsä ja lähti kävelemään asuntoonsa kaupungin laidalle vanhan mummon luokse.