IV.
Kuta pimeämmiksi ja lyhyemmiksi päivät syyslukukauden lopulla tulivat, sitä pitemmiltä ne Nehestä tuntuivat. Viikkojen, päivien, vieläpä tuntienkin mitoissa hän koti-ikävän vaivaamana laski hitaasti lyhenevää aikaa joululoman alkuun.
Kun lukukausi vihdoin päättyi, nousi hän jo varhain seuraavana aamuna suksilleen ja pyyhälsi kuin vapautettu häkkilintu kotiinsa päin samaa tietä, jota myöten muutamaa kuukautta aiemmin oli tullut kaupunkiin. Mutta kulku kävi nyt paljon nopeammin kuin silloinen jalkamatka: oli suotuisa hiihtokeli, ei ollut eväskontti hartioita eivätkä tutkintomurheet mieltä painamassa. Laskea hurauttaessaan korkeita, jyrkkiä mäkiä liukui voideltu suksi alaspäin niin huimasti, että korvissa vinkui, vihlaisi sydäntä ja pani rinnan ilosta ailahtamaan. Ruumis hyökkäysasennossa, kädet koholla kuin lentiminä ja silmä terävänä kiitäessään korkeudesta kuin pohjattomaan syvyyteen Nehe muistutti mielestänsä kotkaa, kun se siivet ojossa iskee ilmasta saaliinsa kimppuun. Tällaista vapauden riemua mahtanee sekin silloin sielussansa tuntea.
Talvitie poikkesi paikoittain lumisille järvenjäille. Nehen hiihtäessä hiljaisia, aavoja selkiä vakavina seisovien, vihreälehväisten viittojen välitse, oli hänestä, kuin kulkisi ruumissaattoa varten laitettua kunniakujaa.
Oli aatonaatto, kun hän vihdoin ehti kotikulmalleen. Maantieltä sydänmaahan painautuva sivutie tuli yhä huonommaksi, muuttuen lopulta askeltieksi ja aukeilla tuiskun tasoittamaksi, jäljistä päättäen jänis sen viime kulkijana. Täällä ei ollut vastaantulijoita kuten kaupungin kaduilla, eikä näkyvissä muuta elävää olentoa kuin mustana pallona hohtava teeri siellä täällä kuuraisen koivun latvassa ja siemeniä nakertava orava vihreäpartaisen kuusen oksalla, karho ruskeita käpysuomuja valkealla hangella puun ympärillä. Koko erämaa seisoi niin henkeä pidättävän hiljaisena, kuin sekin olisi odottanut joulun vapahtajaa, ylenemään alkavaa aurinkoa kuolemankankeuteen jäykistyneen elämänsä käännekohtana.
Kodin tullessa näkyviin sekoittui Nehen alkumatkan välittömään iloon rintaa raskauttava tunne, samanlainen kuin oli syksyllä kouluun lähtiessä.
Millaisella mielellä isä mahtanee ottaa vastaan, ja ottaneeko ollenkaan — "kuollutta".
Pihaan tultuaan häh nosti suksensa pystyyn tikapuita vasten ja meni tupaan. Aivastuttavana lemahti äsken pestystä lattiasta kalmanhajua muistuttava kostea lemu, johon sekautui uunissa paistuvain vehnästen tuoksu, herauttaen veden kielelle. Kello kävi seinällä, kissa istui orrella, ja verenpisara oli nostettu kylmältä ikkunalta nurkkalaudalle. Nehen odotettua hetkisen kuului aitan ovi kolahtavan kiinni ja ikkunan ohi vilahtava äiti näkyi tuovan jouluksi jäädytettyä maitopyttyä tupaan sulamaan.
"No, hoosianna Taavetin pojalle", riemahti äiti, laski pytyn pöydälle ja kiirehti tervehtimään poikaansa.
"Sinä tulit, sinä sittenkin tulit — pelkäsin jo, että et enää jälkiäsi muistaisikaan. Mutta kai sinua väsyttää, pitkän matkan hiihtänyttä, ehkä hiukoo nälkäkin sydäntäsi. Käy tänne kamariin levähtämään. Siellä uunin hiilillä lämmin kahvipannu on odottanut sinua jo monena päivänä."