Mentiin kamariin.
"On sitä nyt puhumista… No mitä sinulle nyt oikein kuuluu?" kysyi äiti, kun lämpimäisvehnäsen kera oli juotu ensimmäiset kahvikupit.
"Eipä erikoista — mitä vain tänne kotiin… Missäs isä on?" tutkaisi
Nehe kuin ohimennen.
Kärsivän näköisenä viivytti äiti vastaustaan, niinkuin hänen olisi ollut vaikea puhua isästä.
"En tiedä — olisiko mennyt halkoja hakemaan."
"Eikö isä sanonut, minne hän menee?"
"Ei sanonut. Siitä pitäen kun sinä kotoa läksit, isäsi on ollut niin vaitelias, että minä en ole juuri milloinkaan tiennyt, minne hän menee ja mistä tulee — enkä minä ole liioin hänen kulkujansa kysellytkään."
"Miten täällä on syyskausi oltu ja jaksettu?" jatkoi Nehe kyselyjään.
Äiti käänsi katseensa kamarin nurkkaan, ikäänkuin hän menneitä muistellen olisi etsinyt vastausta poikansa kysymykseen. Nosti sitten esiliinan nurkan silmilleen ja hyrähti nyyhkyttävään itkuun.
"Näin… näin täällä… Nehe… on oltu ja… jaksettu."