"Huomattuaan riihessä toisenkin rukoilijan, joka arvatenkin huopaa samaa venettä, jota hän soutaa, isäsi ponnahti älähtäen pystyyn, ja minusta näytti, niinkuin hän tapaileisi käsiinsä varstaa tai muuta lyömäasetta. Kiireesti sain jalat alleni, ja jollen olisi niin vikkelästi ehtinyt paeta ovesta ulos, on tietymätöntä, miten minulle siellä riihessä olisi käynyt."
"Isä parka — hän on minun takiani saanut Jumalankin luona taistella yksin meitä kahta vastaan… Mutta mitäs isä sitten, kun sai tietää, että minut oli seminaariin hyväksytty?" kysyi Nehe.
"Riihessä sattuneen kohtauksen jälkeen isäsi näytti minua häpeillen karttelevan. Hänelle ei maistunut ruoka, ei uni eikä työ. Myöhäisiin iltoihin asti hän enimmäkseen istuskeli riihikalliolla ja tähysteli herkeämättä rantaniityn polulle. Kuin pienenä toivon kipinänä sukelsihe tuolloin tällöin lehdosta niitylle joku miehinen kulkija, mutta iloista toivetta hetkiseksi herättänyt tulija oli aina joku muu kuin se, jota hän odotti.
"Vihdoin eräänä aamuna tuli kylältä käsin Hieroja-Anni, kirje kädessä. Arvasimme heti, keneltä se on. Meille ei ole milloinkaan ennen tullut omiin nimiimme mitään kirjettä, ja kun isäsi yritti puukollaan avata tämän ensimmäisen koteloa, vapisivat hänen kätensä niin, että minun piti keritsimillä kurauttaa kuoren pää auki. Kun hän sitten avasi paperin ja katsoi kirjoitusta kuin härkä uutta veräjää, en malttanut olla huomauttamatta: 'Siinä nyt näet, ettei taito olisi taakaksi sinullekaan.' Murahtaen vastaukseksi, että padan ei pitäisi kattilaa soimata, isäsi lähti melkein juoksujalkaa kirjettäsi pääkylälle luettamaan. Palatessaan iltamyöhällä oli hänen kulkunsa niin väsyneen raskasta, kuin hän ei jaksaisi siirtää jalkaa jalan eteen. Ja kun hän sitten tupaan tultuaan lysähti penkille istualle, kuvastui hänen silmistään ja koko olennostaan sellainen raukea tyhjyys, kuin jokin hänen sielussaan olisi palanut loppuun ja jäljelle jäänyt vain sammunut hiillos."
"Mitähän isä mahtoi siinä penkillä miettiä?" uteli Nehe.
"Kuka sen tiennee. Se kirjeesi tuoja oli vielä meillä, niin isäsi ensi sanoikseen kysyä tokaisee siltä: 'Vieläkö se Hieroja-Anni uskoo Jumalaan?' — 'Herra hyvästi varjelkoon', siunasi Anni ja pani kätensä ristiin — 'keneenkäs tässä sitten muuhunkaan'. Jere siihen vain hymähti ja keikautti päätään, niinkuin: kaikkeen sitä sitten uskotaankin… Tuoltapa se isäsi näkyy jo tulevankin."
Nehen käännyttyä akkunasta katsomaan ajoi isä reen kannaksilla hajasäärin seisten navetan päitse pihaan. Poku näkyi höyryävän märkänä, ja syvissä hangissa lautannut kuorma oli osittain lumen peitossa.
"Niinpä näkyy… ja sieltähän tulee koirakin, kieli riipuksissa.
Mitenkäs Nopen aika on kulunut, kun ei ole ollut metsästystoveria?"
"Ikävä sillä on ollut syksy silläkin. Kun lähtösi jälkeisenä päivänä vapautin Nopen aitasta, etsi se sinua päiväkausia, kotoa ja kylältä, mutta kun ei etsimäänsä löytänyt, kävi se kuin sairaaksi, ei syönyt, makaili vain vähän paikassaan, niinkuin sen ei olisi ollut hyvä olla missään. Kun viimein oli ikävänsä itkenyt, haukkua jyskytti se päivät päästään yksin metsässä — mitähän lie louskuttanut, lintua, oravaa."
Kun Jere oli purkanut halkokuorman, riisunut hevosen talliin ja tullut tupaan, siirtyivät sinne kamarista myöskin äiti ja Nehe.