"Hyvää päivää… ja terveisiä kaupungista", toivotti Nehe ja ojensi kätensä tervehtiäkseen isäänsä. Mutta tämä ei ollut sitä huomaavinaankaan, istui vain allapäin takan pankolla ja alkoi panostaa piippuansa.
Äiti ja poika heittivät puhuvan silmäyksen toisiinsa ja istuutuivat hekin.
"Et kysy edes poikasi kuulumisia", alkoi Vilhelmiina, kun kiusallisesta vaitiolosta ei näyttänyt tulevan loppua ollenkaan.
Jere ei vastannut mitään. Hän oli viikkokausia miettinyt ja sanastakin katsellut, mitä hän sanoisi Nehelle, jos tämä tulee joululomalle kotiin. Nyt oli aika tullut.
"Luetaanko siellä sinun koulussasi sitä isoa kirjaa?" oli hänen ensimmäinen sanansa pojalleen.
"Kyllä siellä sitäkin luetaan", vastasi Nehe, ymmärtämättä, minne isä kysymyksellään tähtäsi.
"Ei ole tainnut olla puhetta siitä raamatun paikasta, jossa puhutaan pitaalisista, elävältä kuolleista, ja jotka karkoitetaan takaisin hautoihinsa, milloin nämä joskus uskaltautuvat ihmisten ilmoille?"
Nehen kasvoille leimahti polttava puna. Tämähän oli suora uloskäsky, kotoa karkoitus niin sydänveriä kiehuttavassa muodossa, että aiottu vastaus tyrehtyi hänen huulilleen.
"Lienetkö lukenut myöskään sitä kohtaa, missä puhutaan sen leivän syömisestä, jota omat kätemme eivät ole ansainneet?" jatkoi Jere.
Vastauksen asemesta Nehe ampaisi niin äkkiä seisaalle, että molemmat toiset hätkähtivät. Tuokion epäröityään, mitä tehdä, hän lähti kiivaasti kamariin, äidin kiiruhtaessa jäljessä.