"Päästävä on", sanoi Nehe päättävästi ja irroittautui hellästi, mutta varmasti äitinsä syleilystä.
"Oi, voi!… Näinkö sinä nyt lähdet… näin tällaisella mielellä?… Ja milloinka tulet taas kotiisi — pääsiäiseksikö — kesäksikö… vai tulletko enää milloinkaan?"
Nehe naurahti katkerasti.
"Uudelleen ulos potkittavaksi — niinkö? Kyllä siihen mahtanee kulua monta kesää ja pääsiäistä."
"Voihan isäsi sydän vielä sulaa."
"Kun muutama laji korpea oikein syvästi routautuu, niin se ei sula pohjia myöten milloinkaan."
"Niinpä kyllä. Mutta eihän ole syy korven, jonka kamara vuorien varjossa ja kuusien juurilla saa niin vähän valoa ja auringon lämpöä — kesälläkin. Vaan jos sen korven henkäys tällä kertaa oli sydämellesi liian kylmä, niin enhän minä — etkähän sinäkään sille mitään mahda. Ottaisit kuitenkin tuosta edes vehnäskukkoa taskuusi, haukkaisit sitä hiihtäessäsi."
"Ei, kiitos. Minulla pitää olla hyvin nälkä, ennenkuin minä tämän jälkeen syön sitä leipää, jonka isän kädet ovat ansainneet… Mutta ilta joutuu. Jumalan haltuun."
"Jumalan haltuun, Jumalan haltuun — rakas…"
Äidillä ei ollut nyt aikaa kyyneliin. Nehen lähdettyä hän meni tupaan, ikäänkuin sieltä vielä viime hetkessä olisi saatavissa käänne parempaan.