"Ajoit lapsesi — yön selkään", sanoi hän katkonaisesti itkunsekaisella äänellä Jerelle, joka yhä istui pankolla entisessä asennossaan.
"Mitä?… Minkä ajoit?" kyseli Jere ällistyneenä päätänsä kohottaen, niinkuin muistinsa menettänyt humalainen, joka selvittyään hämärästi vaistoaa juovuspäissä tekemiään kolttosia.
"Väsyneenä… nälkäisenä…", jatkoi Vilhelmiina.
"Oliko se väsyksissä?… Eikö se ollut vielä syönyt?"
"Tuskin ehtii tulla… ainoa poika… jouluksi kotiin… kun oma isä haavoittavilla sanoilla… ajaa kuin kulkukoiran maantielle… Antaa tuo jumalattominkin… kerjäläisellekin jouluna kattoa pään päälle, laittaa lyhteitä aidan seipäisiin ja kylvää siemeniä hangelle… että taivaan lintusillekin… joulu joululta tuntuisi… Tämä kieltää leipäpalan — omalta lapseltaan."
"Minnekä se meni?" kysyi Jere.
"Sinne meni, mistä tulikin. Ja kun se nyt meni, niin se ei sieltä enää ikänä takaisin tule."
Vilhelmiinasta näytti, niinkuin joku olisi nykäissyt Jereä takin kauluksesta ylös, mutta samalla toinen, väkevämpi, painanut hartioista alas.
Hän jatkoi:
"Sinä sitä raamattuasikin tavaat kuin sielunvihollinen. Olisit ottanut oppia tuhlaajapojan isästä, joka laittoi lapselleen tuliaiskestit kuin parhaat hääpidot — vaikka poika oli tuhlari ja kaiken maailman juopporenttu."