Kummatko heistä sitten lienevät onnellisempia, mietti Nehe. Itkevien kyyneleet kai kuivuvat aikanaan, mutta epäiltävää on, punertavatko puolukat näiden kevätneitojen kalvenneilla kasvoilla enää milloinkaan.
Kun laiva oli jo kadonnut näkyvistä järven toisessa päässä olevaan salmeen, niin että ainoastaan metsän yli nouseva savu oli osoittamassa sen kulkusuuntaa, tunsi Nehe jonkun takaapäin lyövän reippaasti kädellä olallensa ja kuuli tutun äänen lausuvan:
"Suru pois!"
"Kas, Pekkako se … Eipähän tässä nyt erikoista suruakaan", vastasi
Nehe leikkisälle koulutoverilleen.
"Eipä ei… Mutta kuule, on tämä päivä meidän elämässämme siksi tärkeä käännekohta ja on sitä tähän tullaksemme saatu siksi paljon ponnistella, että se kyllä kannattaa päättää vähän juhlallisemmin kuin tavalliset tusinapäivät. Erittäinkin sinulle, joka olet tullut sulhasmieheksi, on siihen kaksinkertainen syy."
"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi Nehe.
Pekka viittasi kädellään rantaravintolaa.
"Menisimme tuonne hiukan istumaan."
"Kapakkaanko!… Juomaanko!"
"Ei nyt juuri juomaankaan, muuten vain iltaa istumaan ja juttelemaan."