Nehe uskalsi nyt vasta ensi kerran katsahtaa ympäristöään. Pitkin ison, kirkkoa muistuttavan huoneen seinävieriä ja lattian keskelläkin istui pienten pöytien ääressä juomia maistellen ja iloisesti keskustellen pikku seurueina herroja ja koreahattuisia naisiakin kirkkain silmin ja kuumeenkaltaista punahehkua poskipäillä. Joissakin pöydissä istui yksinäisiä vanhoja herroja, jotka sormillaan itsetiedottomasti sauvansa ponteen rummuttaen näyttivät vaipuneen joko hyvin syviin mietteisiin tai tylsään olemassa-olon nautintoon. Keskeymätön lasien kilinä ja huoneen täyttävä puheen sorina huumasi Neheä niin, että hänen oli paha olla ja teki mieli lähteä pois.
"Miltäs näyttää?" kysäisi Pekka, kun Nehe oli lopettanut tarkastelunsa.
"Hauskaa niillä näyttää olevan nyt", vastasi Nehe.
"Nyt…?"
"Niin — osat vaihtuvat. Voihan tulla aika, jolloin nämä suruttomat pikarin kallistajat rikkaan miehen tavoin olisivat kiitollisia, jos joku armelias raja-aidan toiselta puolen tipauttaisi sormensa päällä pisaran vettä heidän helvetillisessä janossa kuivuneille kielilleen."
"No, no, Nehe… On vähän vaikeaa mennä umpimähkään tuomitsemaan, ketkä joutuvat raja-aidan millekin puolen: Herra katsoo sydämeen eikä vatsaan", huomauttivat toverit.
Heitettyään jälleen silmäyksen tuohon mielestänsä jumalattomaan joukkoon Nehe hätkähti ja hänen teki mieli painautua pöydän alle piiloon.
"Kuulkaa", kuiskasi hän tovereilleen, "tuolla vastakkaisen seinän vierellä istuu kaksi meidän opettajaamme… Lähdemmekö pois?"
"Siinä ne ovat istuneet ja latkineet limonaatia kaiken iltaa ja koettaneet keihästää katseellaan meitä ulos, kun arvattavasti eivät opetuslastensa nähden kehtaa tilata väkeviä. Mutta ovat ne meitä niin monasti hirressä kiikuttaneet, että sopii nyt kerta meidänkin vuorostamme — hm… Kyllä en minä ainakaan lähde", sanoi toinen aiemmin tulleista.
"Mutta olisimmepa vielä eilisiltana istuneet — me tässä ja nuo tuolla?"