"Ai, pojat!… Olisi tullut koreasti käsky johtajan luokse, aikamoinen rippisaarna ja päästötodistuksen asemesta myrkyllisen kohtelias matkapassi: Nh — olkaa hyvät ja poistukaa kaupungista kahdenkymmenen neljän tunnin kuluessa."
"Niin, Nehe — osat vaihtuvat", sanoi Pekka ja rystysillään pöytään koputtaen lausui käskevästi:
"Neiti!… Neljä kahvia ja puolikas punssia."
Tarjoilijatar katsoi seuruetta kuin tunteakseen. Sanoi sitten:
"On kielletty antamasta seminaarilaisille."
"Seminaarilaisille?… Mitä se meitä liikuttaa. Punssia ja pian", komensi Pekka, pitäen arvolleen sopimattomana ruveta mokomalle selvittämään, mikä ero on heidän ja seminaarilaisen välillä.
Neheä hävetti niin, että hän tuskin ilkesi enää vilkaistakaan sinnepäin, missä opettajat istuivat. Voivat ne nyt kuvitella mitä tahansa. Voivat ajatella: Noita toisia emme niin kovin ihmettele, mutta surkeaa on, että Nehemia Norosenkin, jolla kuitenkin on olevinaan jonkinlaista uskon harineita, saa nähdä tällaisessa paikassa. Kivistöön, kivistöön on pudonnut kylvämämme siemen siinäkin pellossa, jossa luulimme sen hyvään maahan langenneen. Neheä halutti mennä opettajille huomauttamaan, että hän on näillä teillä ensimmäistä ja viimeistä kertaa — eikähän tämä tällainen kuulu sentään näiden toverienkaan tapoihin. Mutta toiselta puolen tuntui opettajain läsnäolo turvalliseltakin: Kun kerran he voivat istua täällä, niin miksi emme mekin.
Punssin tultua pöytään maistoi Nehe sitä aluksi hyvin varovasti ja lipoi kieltään kuin makua tunnustellen.
"Mutta eihän tämä ole ollenkaan väkevää — onpahan vain melkein kuin limonaatia", ihmetteli Nehe.
"Sokerivettä", naurahtivat toverit kaksimielisesti.