"Olemme nyt jo kaikki muut kertoneet jotakin elämästämme, mutta Nehe ei ole puhunut vielä mitään… Onko sinulla nälkä?"
"Nälkä?… Johtajan päivällisillä koetin kyllä pitää puoliani, mutta minusta on, kuin ne herkut minulle käsittämättömistä syistä aikoisivat pyörtää paluumatkalle… Ei, ei minulla ole nälkä — mutta miksi sitä kysyt?"
"Siksi vain, kun olet siinä itseesi unohtuneena tuijotellut tuohon ruokapöytään kuin kissa hiireen, vesikierteet silmissä."
"Tuo kukkurainen ruokapöytä ja sen herkuttelijat ovat johtaneet muistooni erään toisen ruokapöydän ja sen aterioitsijat", sanoi Nehe.
"Annahan kuulua."
"Minulla olisi kyllä, minullakin, puhuttavana muuan merkillinen uni, joka juuri tänään on yhdeltä osaltaan toteutunut, mutta kerronpahan nyt tämän toisen muistoni. Keväällä toiselle luokalle päästyäni kuljin jalkaisin parin suupaltin toverini kera — ei kotiin, vaan aivan toiselle paikkakunnalle ansiotöihin. Eräällä pitkällä, asumattomalla taipaleella tulimme muutamaan autioksi jätettyyn mökkiin. Vastenmielisten matkakumppanieni nukahtaessa päätin haihduttautua heistä ja lähdin kävelemään metsään vievää polkua. Jonkun matkaa kuljettuani tulin pieneen tölliin, jonka pihassa taivasta kuvastava iso lähde on kummallisesti syöpynyt mieleeni, niin että milloin muistan töllin, näen samalla sen lähteenkin. Tuvassa oli viisi lasta, joista nuorin imi männyn jälttä. Kysymykseeni, missä heidän isänsä on, sain vastaukseksi, että se on kuukausi sitten pudonnut tukkiruuhkalta koskeen ja kuollut. — 'Entäs äiti?' tiedustelin. — 'Äiti on aitassa, ja kohta kai kuolee sekin', sanoivat lapset. Menin aittaan. Sen lattialla ryysyisellä vuoteella makasi sairas vaimo — niin sairas, että hän voi puhua vain kuiskaamalla ja jaksoi tuskin liikuttaa enää toista kättänsä. — 'Oletteko pappi vai minkä vuoksi tänne tulette?' kuiskasi hän. — 'En ole pappi, mutta tarvitsetteko ruumiin vai hengen apua?' kysyin puolestani. — 'Ei… ei ruumiin, ei ruumiin… Mutta lapsiraukat… tuolla tuvassa… kuolevat nälkään… kuin linnunpojat… joiden emo on… oksalta ammuttu.' Menin tupaan, tein eväskontistani viisi voileipää ja annoin ne lasten käteen. Ja kun se pienin, joka oli jälttä imenyt, lapsellisessa kiitollisuudessaan kietoi kätensä kaulani ympäri, niin luulen, että vaikka rinnassani olisi ollut kivi sydämen asemesta, olisi senkin pitänyt liikutuksesta sykähtää. Lasten syödessä menin toistamiseen aittaan ja koetin vointini mukaan antaa äidille sitä ravintoa, jota hän kaipasi. Kun hän sitten lähtiessäni koetti kurkottaa minulle hyvästiksi sitä kättänsä, jota voi vielä vähän liikuttaa, oli minusta, niinkuin hän peitteen alla olevalla liikkumattomalla kädellään olisi samalla tarttunut lujin ottein kuoleman kylmään oven ripaan. Palattuani taas tupaan kysyin lapsilta, mikä heidän eteensä mahtanee tulla, kun äitikin pian kuolee. — 'Jäähän meille te — hyvä Jeetut', vastasi viisivuotias Joosefiina. — 'Mistäs tiedät, että Jeesus auttaa?' kysäisin. — Tiitä minä ten tiiän, että kun me jo eilen toimme viimeitet leipäpalatemme ja kun tänään ei ollut enää yhtään tuupalaa ja kun tuli oikein kova nälkä, niin lanketimme kaikki linnan polvillemme tuohon tuvan lattialle ja lukoilimme: Lakat Jeetut, anna meille tänä päivänä meitän jokapäiväinen leipämme. Eikä titten viipynyt kauankaan, kun Jeetut lähetti tetän tänne.' Tämän kuultuani tein lapsille toiset voileivät ja jätin heille loputkin ruokani. Mutta vaikka nyt olin itse eväätön, markka viisikymmentä penniä rahaa taskussani, lähdin töllistä jatkamaan matkaani niin rikkaana, että mikään miljonääri ei voi olla niin rikas."
Nehen kertomuksen loppuessa oli toverusten mieliala painunut melkein kyynelten rajalle. Tahtomatta sitä enää keinotekoisesti kohottaa he maksoivat laskunsa ja poistuivat hiljaisina ravintolasta.
VII.
Ontosti kumahteli koulutalo Nehen askelista, kun hän paikkakunnalle vasta saapuneena kulki tarkastellen uuden kotinsa autioita huoneita, joiden äänettömässä tyhjyydessä osa hänen poismuuttaneen edeltäjänsä henkeä ja kaikkien niiden tuntemattomien ihmisten henkeä, jotka näissä huoneissa ennen häntä olivat asuneet ja koulua käyneet, tuntui ikäänkuin läsnäolevana kuiskailevan. Hän pysähtyi yhden ja toisen ikkunan ääreen, katsellen eri puolilta ympäristöään. Etelään käsin avautui laaja järven selkä, ja sen takaa siinteli metsäisiä vuoria elokuun illan autereessa. Kylän keskellä maantien varrella törrötti pieni, aikoinaan keltaiseksi maalattu kirkko. Kaikki muut rakennukset olivat harmaita ja rappeutuneen näköisiä. Näin kirkonkyläksi teki tienoo katselijaan jotenkin lohduttoman vaikutuksen.
Joutilaana sunnuntai-iltapäivänä Nehe lähti aikansa kuluksi kävelemään kylän raittia, tutustuakseen lähemmin uuteen kotiseutuunsa. Pyhäkköä lähetessään hän kuuli jo etäälle kirkon hirsiaidan sisästä meluavaa puheen rähinää, josta saattoi erottaa yksinäisiä huudahduksia: