"Hän teki ruoskan köysistä ja ajoi ne kaikki ulos."
Pelaajat vaikenivat hetkiseksi näköjään tyyninä ja vilkuilivat merkitsevästi toisiinsa. Yht'äkkiä iski joku miehistä nyrkkinsä irtautuneeseen rappulautaan, niin että kortit hypähtivät kohoksi ja kirkon seinä kajahdutti kumean vastalauseen.
"Jumaliste!… Herran sopisi koettaa meille samaa temppua, niin saataisiin nähdä, kuka täältä lähtee ja kuka jää."
"Ja olettekos te se 'meidän Herramme'… emme tunne teitä", pisti toinen.
"Tulette vielä tuntemaan", vastasi Nehe kuin taisteluvaatimuksena ja antautumatta enempään sananvaihtoon jatkoi kävelyään.
Jonkun matkaa kylän laidasta oli maantien varrella yksinäisellä paikalla ikihonkain ympäröimänä pieni hautausmaa, ja sen kiviaidan kupeessa kyyhötti harmaa tupanen. Nehe astui kalmiston portista sisään. Se oli hänestä kuin uuden kotikylänsä pienoiskuva. Kuten siellä hieman rappeutunut kirkko oli miltei ainoa huomattava rakennus matalien majojen keskellä, niin komeili täällä hautausmaan näkyvimmällä kohdalla yksinäinen, korkea kivipaasi vaatimattomien puuristien parissa.
Kuka mahtanee nukkua ikuista untansa tuon alla? ajatteli Nehe ja pysähtyi uteliaana ylpeän hautamerkin eteen. Sen rintaan hakattuja suuria kirjaimia, samoin kuin koko kiveäkin peitti hieno sammalnukka kuin vihreä sametti, jonka alta paikoittain pilkahti kirjainten kultaus esiin.
Nehe luki hitaasti, sana sanalta:
"Tässä lepää
Georg Rajalenius
ja
Tyttärensä
Bertha Ingeborg.
Vaikka teidän syntinne
veriruskeat olisivat,
pitää niiden lumi-
valkeiksi tuleman."