Mykkä hautakivi oli Nehelle kuin suuri kysymysmerkki suuren tuntemattoman ovella.
Kuka oli ollut Georg Rajalenius? Millainen hänen tyttärensä? Ja mitä veriruskeita syntejä mahtanee tämä hautakumpu poveensa kätkeä, kun muistosanoiksi on valittu niin paljon puhuva raamatunlause?
Kummaksensa Nehe pani merkille, että paikkakunnalla näyttiin kuolleitten asunnoista pidettävän parempaa huolta kuin elävien; sillä halvoista hautaristeistä päättäen köyhienkin hautakummuilla huojui hiljaisessa tuulessa joku vaatimaton kukkanen. Varsinkin erään, hautausmaan laidalla likinnä mökkiä sijaitsevan kukkaskummun ihanuus veti puoleensa Nehen huomiota.
Aikansa katseltuaan vainajien hiljaisia leposijoja Nehe jatkoi matkaansa asumattomalla taipaleella yhä eteenpäin. Ennen pitkää herätti hänen mielenkiintoaan jälleen uusi, entisiä järkyttävämpi yllätys. Hiukan syrjässä maantiestä hohti petäjien kyljissä ilmoituspapereita muistuttavia valkeita levyjä. Mentyään niitä lähempää katsomaan Nehe aivan tyrmistyi kauhusta: puiden kylkiin oli isoilla rautanauloilla isketty levälleen raamatuita ja eräitä muita uskonnollisia kirjoja. Seudulla ei näkynyt ihmisiä tällä kertaa, mutta päättäen poljetusta aukeamasta, jota puihin naulatut kirjat ympäröivät kuin rajamerkkeinä, oli sitä ahkerasti käytetty kansanjoukkojen kokouspaikkana.
Mitä tämä on? Mitkä pimeyden vallat täällä ovat irrallaan? kyseli Nehe itseltään, kääntyen paluumatkalle tältä kauhun paikalta. Hänen aivoissaan kierteli näkemiensä johdosta kymmeniä kysymyksiä, joihin hän kaipasi kiihkeästi vastausta. Saadakseen niihin jotakin selvitystä hän päätti ohi kulkiessaan poiketa kalmiston kupeessa kyyhöttävään tölliin, jossa arveli haudankaivajan asuvan.
Mutta astuttuaan ovesta sisään hän tapasikin siellä kokonaan toista kuin oli kuvitellut. Pöydän ääressä syrjin oveen istui vanhanpuoleinen nainen. Silmälasit nenällä ja ruudukas huivi hartioilla hän oli kiintynyt niin syvästi raamatun lukemiseen, ettei huomannut Nehen tuloa eikä kuullut hänen tervehdystään.
Tahtomatta häiritä mummon hartautta Nehe pysähtyi ovensuuhun seisomaan ja silmäilemään huoneen köyhää, osittain kammottavaa kalustoa. Paitsi pöytää, rukkia, kangaspuita kuteilla olevine kankaineen ja paria tuolirania, oli karsinaseinällä matalien pukkien päällä pitkä, musta, tavattoman leveä ruumisarkku valkoisine vuoteineen — musta kansi oli nostettu pystyyn seinää vasten. Kukka-astiana pienellä ikkunalla koijotti mullalla täytetty ihmisen pääkallo, jonka nenä- ja suuaukoista sekä silmien rei'istä kasvavat, palkoja kantavat herneenvarret olivat ikkunan yläosaan kiinnitetyillä langoilla jännitetyt eri tahoille haarautuviksi.
Mihin noidan luolaan olenkaan tullut, ajatteli Nehe, tuntien ruumiissaan värisyttävää kylmyyttä, vuoroin hiostavaa kuumuutta. Hän aikoi jo pujahtaa ovesta ulos itseään ilmaisematta, kun vaimo vihdoin sulki raamatun ja vilkaisi sattumalta ovelle. Nehen huomattuaan hän taivutti päänsä alas ja katsoa tuijotti silmälasiensa yli vieraaseen kuin johonkin kummaan, samalla nauraa hihittäen itsekseen.
"Kuka sinä olet?" hän vihdoin kysyä tokaisi ja oikaistuaan pitkän vartalonsa, niin että pää tapaili matalaa lakea, meni ovensuuhun vierasta tervehtimään.
"Eipä kaukaisiakaan — olen tämän kylän uusi opettaja", vastasi Nehe.