Istuuduttuaan jälleen tuolille ja huomattuaan Vilanderin salaa pyyhkäisevän kyyneltä silmästänsä, tarkastaja tuli yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että tavalla tai toisella sydämeen ammuttu nuoli tehoaa varmimmin.
Ennen poislähtöään pyysi rovasti opettajaa, jota hän oli kuullut mainittavan sanaa harrastavaksi, vakaahenkiseksi nuoreksi mieheksi, koulutyön ohella selittämään sanaa sunnuntaisin myöskin aikuiselle väestölle, joko koululla tai mieluummin kirkossa.
Tämä oli opettajalle jo kolmas samanlainen pyyntö, tullen tällä kertaa erittäin pätevältä taholta. Ehdotus oli hänen salaisten toiveittensa mukainen: saarnastuoli oli kouluajoilta alkaen kangastellut hänen mielessään maallisenkin kunnian korkeimpana kukkulana. Syy, miksi hän ei kuitenkaan heti ollut valmis ottamaan mieluisaa tarjousta avosylin vastaan, oli poikamainen ujous, jonkinlainen epäluuloinen oman arvon väheksyminen. Hän punastui jo pelkkää ajatustakin, että hänen, Nehe Norosen, Norolan töllin pojan ja Muksalan talon entisen kesärengin pää pylkähtäisi saarnastuolin laidan takaa seurakunnan näkyviin — alhaalla silmiä kuin kalakopassa uteliaina tuijottamassa häneen. Sitten pitäisi painaa kasvonsa saarnastuolin kirjalaudalle, jolloin ihmiset näkisivät vain hänen punertavan päälakensa, kohoutua pystyyn ja vähän aikaa seurakuntaa vaieten silmäiltyään lausua juhlallisella, papillisella äänellä: "Armo olkoon teille…" Totisesti hän ei pääsisi saarnassaan noita kolmea sanaa pitemmälle.
"Kiitän luottamuksesta, mutta kyllä minun on pyydettävä vielä ajatusaikaa, ennenkuin voin saarnaamisasiassa antaa lopullisen vastaukseni", sanoi Nehe rovastille.
IX.
"Hyviä iltapäiviä, hyviä iltapäiviä. Täällä se Ristiina vain koululla emännöipi ja kahvia keittää tihrustaa. On se nyt vanha kunniaan kohonnut", sanoi Otteljaana, kyläkunnan juoruämmä, pistäytyessään eräänä iltapäivänä opettajan emännöitsijän luo vierailulle koulun kyökkiin.
"Täällähän sitä… ja hätäkös on ollessa täälläkään."
"Eipä hätää hituakaan. Vaan eiköhän tuo nyt opettaja yhtäkaikki löytänyt mehuisampaa vaimoihmistä toverikseen — kun nyt tuommoisen luukasan… Vai eikö ehkä olisi muuten halunnut?"
"Luukasan!… Ei lie liioin halunnutkaan."
"Eikä olisi saanutkaan… en ainakaan minä olisi tullut."