Opettajalla ei ollut nyt aikaa eikä tilaisuutta syyllisen rankaisemiseen, hän kiiruhti kamariinsa kertomaan kuulemiaan vieraillensa.
Nämä tulivat aluksi hyvin vakaviksi, mutta sitten he, vanhat miehet, alkoivat puuskuttaa sieraimiinsa hiljaista, pidätettyä naurua, niin että päät nyökkyivät ja vatsat hytkivät.
"Eh-eh… enpä minä olisi uskonut koskaan näin korkeaan arvoon kohoavani", sanoi tarkastaja naurunsa lomasta.
"Yhden tunnin keisari", pisti rovasti.
"Niinpä kyllä, mutta sitä ei moni ole ollut niissä korkeuksissa senkään vertaista aikaa."
"Kun valtakunnassa on, ikävä kyllä, sattunut anarkismiin vivahtavaa sisäistä levottomuutta, saanen jättää sen aiheuttajan rankaisemisen teidän majesteettinne armolliseen harkintaan", koetti opettajakin, tosin vielä jotenkin väkinäisesti, yhtyä leikinlaskuun.
Tarkastaja muuttui jälleen vakavan miettiväksi, ikäänkuin hänen tässä erikoistapauksessa olisi ollut vaikea keksiä oikeaa kasvatusopillista ratkaisua. Pitkää partaansa sivellen hän vihdoin lausui:
"Tjaa… hm… Eihän kyllä… eihän kyllä valhetteleminen sellaisenaan ole sallittavaa. Mutta kun tämä poika, niinkuin opettaja juuri on vakuuttanut, ei ole tehnyt tekoaan ilkeämielisyydestä eikä tarkoittanut vahingoittaa ketään, ja kun hän lisäksi on kuvitelmiaan lopuksi itsekin uskonut, on hänen hairahduksensa luettava pikemminkin lapsellisen vallattomuuden ja eräitten sielullisten lakien tiliin kuin moraaliseksi rikokseksi. Ja kun sitäpaitsi hänen keksimänsä tarina todistaa alkuperäistä mielikuvituksen rikkautta ja… ja huumorin lahjaa, on meidän kasvattajien suhtauduttava varovaisesti tällaisiin harvinaisiin ilmiöihin eikä koetettava liialla ankaruudella niitä tukahduttaa, "vaikkapa ne… vaikkapa ne joskus pyrkisivätkin ryöpsähtämään yli äyräittensä. Sen vuoksi minä, niin sanoakseni kruunauslahjanani annan hänelle anteeksi ja toivoisin myöskin opettajan — opettajan, jolta minun puolestani on pyydettävä anteeksi liian hätäinen arvosteluni, ja joka tästä leikistä on saanut enimmän kärsiä — langettamaan myöhemmin syylliselle mahdollisimman lievän rangaistuksen."
Rovasti mutisi hieman tyytymättömänä jotakin kuritta kasvamisesta ja kunniatta kuolemisesta. Mutta opettajan mielestä tarkastajan lausunnossa ilmeni ymmärtävä ja laajasydäminen ihminen eikä ahdasmielinen pedagogi.
Seuraavalle tunnille mentäessä hymyilivät pulpettiensa ääressä seisovat oppilaat vapautuneina vieraille tuttavallisesti kuin oman talon väelle. Ikäänkuin menetettyä korvatakseen koetti nyt kukin parastaan, ja suoriutuivatkin useimmat sangen tyydyttävästi, vieläpä monet kiitosta ansaitsevalla tavalla. Sydän sykkyrällä oli Vilander odottanut, mitä tuleva on, mutta ihmeekseen huomasikin kolttosensa ikäänkuin unhoon painetuksi. Tästä kiitollisena hän innostui niin, että — mikäli sattui joskus jotakin tietämään — viittasi molemmin käsin, hokien puoliääneen: "minä, minä!" Ja kun tarkastaja oppilaiden kirjoitusvihkoja katsellessaan tuli nyt jo tuntemansa Vilanderin luo ja sipaisi pehmeällä kädellä pari kertaa hänen pellavatukkaista päätänsä, oli pojasta, niinkuin tarkastaja tällä teollaan olisi lopullisesti hänen hairahduksensa hautaan siunannut.