Aletuinen hiukan punastui ja ikäänkuin vieläkin olisi epäillyt kuulemansa todenperäisyyttä painoi hatun verkkaan päähänsä.
Kun matkatavarat oli kannettu sisään, istui Mooses väsyneenä keinutuoliin puusepän kamaripöksässä, otti kellon taskustaan, laski sormensa sen lasille ja hetkisen tarkattuaan kuin lääkäri sairaan valtimon sykintää sanoi: »Jaha, jopa se onkin kello kymmentä vailla kaksitoista.»
Aletuinen ja Saara vilkaisivat toisiinsa ja hymähtivät, mutta eivät puhuneet mitään. Tuommoisesta ihmeestä oli kyllä kuultu, mutta ei oltu ennen nähty eikä jaksettu sitä todeksi uskoa.
»Ei ole tässä ehditty vielä kuulumistakaan kysellä. Koulun penkilläkö hän on Mooses istunut kokonaista kolmetoista vuotta?» alkoi Saara.
»Niin, koulua olen käynyt, ensin kymmenen vuotta varsinaista koulua ja sitten kolme vuotta työkoulua.»
»On siinä housujen takamuksia kysytty. Mutta aina siitä asti kun Mooses sinne kouluunsa lähti, on minun mieltäni ehtimiseen kaivellut kysymys, että millä kumman tavalla heitä opetettaneen ja mitä opetettaneen niille, joilta puuttuu silmien valo», jatkoi Saara.
»Mitäkö opetetaan? Lukemista, laskentoa, kirjoitusta, monta muuta», sanoi Mooses.
»Lukemista? Ettäkö ihan sisästä, kirjasta, eikä vain korvakuulolta ja ulkomuistin varassa?»
»Ihan sisästä, kirjan lehdiltä luetaan.»
»En oikein ymmärrä: eihän sitä tämä näkeväkään, kun painaa silmänsä kiinni, osaa lukea…»