»Mitä hänellä on tässä mustassa sankaniekkalaatikossa, joka tuntuu kevyeltä ja muistuttaa vähän pienen lapsen ruumisarkkua?» kysyi Aletuinen, haluten kääntää keskustelun arkisempiin asioihin.
»Viulu siinä vain on», sanoi Mooses.
Vanhukset vilkaisivat taas toisiinsa ja hymähtivät, ikäänkuin tuon iloisen nimen kuuleminen olisi herättänyt jonkun kaukaisen muiston heidän nuoruutensa ajoilta, kenties hääillastaan.
»Osaako hän soittaa viulua myös? Onko hän käynyt koulua silläkin alalla?» kysyi Aletuinen.
»Kyllä», sanoi Mooses, haukotteli ja kallistihe keinutuolin selustaa vasten.
Vanhukset käsittivät sen merkiksi, että Mooses haluaisi nyt hetkisen olla yksin, levähtääkseen pitkän matkan vaivoista. He hiipivät varpaisillaan ulos, Saara tuliaiskahvin keittoon ja päivällispuuhiin, Aletuinen paitahihasillaan loikoilemaan aurinkoiselle pihanurmikolle.
* * * * *
Kun Jahnukaisen akka, jonka täytyi urkkia tietoonsa kaikki kylän asiat, päivällispataansa hämmentäessään ja alituiseen maantielle kurkkiessaan huomasi äskeisen kyytipojan palaavan yksin takaisin, pisti hän hierimen miehensä käteen ja läksi niistä jalkainsa teistä kuulustelemaan, minne matkustaja oli jäänyt, mitä se oli miehiään ja mitä tekemistä hänellä mahtoi olla täällä Hirvaskylässä. Saatuaan Aletuisen Saaralta haluamansa tiedot ja vielä vähän enemmänkin hän juoksi asunnosta asuntoon kuuluttamaan suurta uutistansa.
»Ette taida tietääkään…?»
»Mitä tietää?»