»Ky-kyllähän minä, mutta… Mooses antakoon anteeksi tämmöiselle vanhalle hupsulle… On tuo niin rakas — rakas…»
Kun Mooses oli purkanut kellokoneiston pöydälle, meni ukkoon entistä väkevämpi epäuskon henki: eivät ikinä nuo monet rattaat ja ruuvit tule sokean taidolla takaisin oikeille paikoilleen. Mutta kun ne kuitenkin tulivat, ja kun kello lisäksi näyttäytyi korjauksen jälkeen tarkaksi tehtävässään, oli se vaarista likipitäin yhtä suuri ihme, kuin jos sokea olisi oikean kuolleen herättänyt henkiin.
Tämä Mooseksen ensimmäinen kellonkorjaus kotikulmallaan oli kyläläisille kuin hyvin suoritettu, luottamusta herättävä koenäyte Seurauksena siitä oli, että Aletuisen kamarin seinällä käydä raksutti yht'aikaa vähin kaksi, kolmekin vierasta kelloa korjattuina hakijoitansa odottamassa.
VI
Kesän kuluessa Mooses teki työtä niin herkeämättömän ahkerasti, että vanhuksista näytti, kuin moinen uupumaton aherrus ei voisi johtua pelkästä työnilosta, vaan että hänellä kannustimena täytyi olla jokin muu, salainen päämäärä, johon hän erinomaisella ahkeruudellaan hikiotsin pyrki.
Mutta syksyn tultua vanhukset olivat havaitsevinaan hänessä jälleen samantapaisia ikävänoireita kuin aiemmin keväällä. Eräänä päivänä Aletuisen tehdessä akkunankehystä höyläpenkkinsä ääressä ovensuun puolella ja Saaran kehrätessä villoja peräpenkillä he molemmat keskeyttivät työnsä, vilkaisivat päätä nyökäten toisiinsa ja katsoivat taas Moosekseen, joka keskellä lattiaa tavalliseen työasentoonsa polvilleen unohtuneena, keskentekoinen kori edessänsä ja pää hiukan eteen kumartuneena näytti ikäänkuin rukoilevan. Hänen kauneilla, eloisilla kasvoillaan ilmehti sisäinen onnellisuus iloisena kuin auringonpaiste, ja hymyilevät huulet hihkuivat tuskin huomattavasti, niinkuin hän olisi kuulumattomasti kuiskaillut jollekin näkymättömälle hyvin helliä sanoja. Hetkisen kuluttua hän nosti molemmat kätensä ylös kasvojensa kohdalle ja liikutti vilkkaasti sormiaan.
Aviopuolisoiden jännittyneinä seuratessa sokean outoja eleitä ja koettaessa turhaan arvailla niiden tarkoitusta, jäykistyivät Mooseksen sormet yhtäkkiä aivan liikkumattomiksi, kädet retkahtivat raskaasti alas ja kasvot ikäänkuin kivettyivät. Vähäistä myöhemmin he näkivät pikimustan silmälasin alta valuvan ison, kirkkaan kyynelhelmen, vierivän kovettunutta poskea pitkin ja tipahtavan alas, sokean itsensä siitä nähtävästi mitään tietämättä.
Kun Mooses vihdoin hiukan hätkähtäen ja punastuen heräsi haaveistansa, alkoi Saaran rukki hyrrätä ja Aletuisen nuija paukkua taltan päähän; sillä vanhukset hienotunteisesti tahtoivat jättää sokean siihen luuloon, että he eivät olleet tästä kaikesta mitään huomanneet, vaan olivat koko ajan näinikään ahkerasti ahertaneet. Mooses ryhtyi kiireesti jatkamaan keskeytynyttä työtänsä, ikäänkuin siten korvatakseen hukkaan kulunutta aikaa. Mutta Aletuisen ammattimiessilmä näki heti, että nyt tulee »susi». Vihdoin Mooses näkyi sen itsekin huomaavan, purki kudontaansa ja yritti uudelleen, mutta kun hajamielisyydessään ei onnistunut sen paremmin, heitti hän hermostuneena tekeleen syrjään ja meni ulos.
»Mitäs tuo oli? Mitä ihmeen ihanuuksia hän sielunsa silmillä mahtoi nähdäkään?» huomautti Saara miehelleen rukkinsa takaa.
»Ja mitä kummaa hän sormillaan haparoi tyhjää ilmaa, niinkuin olisi koetellut jotakin, soittanut viulua tai lukenut niitä sokeankirjojaan», ihmetteli Aletuinen.