»Iloiselta tuo aluksi näytti, mutta kyynelpä sen silmälasin alta lopuksi tipahti kuin raskas sadepisara mustasta pilvestä.»
»Se pisarapa tuo tainnee tässä maailmassa monenkin povessa pohjinna olla», arveli Aletuinen.
Sinä päivänä Mooses ei yrittänytkään enää työhön. Koko iltakauden hän käveli, seisoskeli, istuskeli levottoman näköisenä järven rannalla, Mutta siellä ei kuulunut enää keväällistä käen kukuntaa, ei lintujen laulua eikä laineiden rattoisaa lipatusta. Niiden asemesta tunkeutui nyt sokean korviin korkeina vyöryvien aaltojen kumeata kohinaa järven selältä, laineiden raskasta loiskintaa laituria vasten ja tuulen ulvahtelevaa huminaa rannan puista.
Illan tultua Mooses sulkeutui aittaansa tavallista aikaisemmin.
Huomatessaan tämän, kaiken muun lisäksi, vanhukset pudistelivat huolestuneina päätänsä: eihän ihminen, vaikkapa nuori ja voimakaskin, ole sentään mikään kone. Kun poika heidän ystävällisistä varoituksistaan huolimatta oli kaiken kesää ahertanut yötä ja päivää, näyttää käyvän niin, että hän rangaistukseksi tottelemattomuudestaan luontoa vastaan saa nyt syyspuolella nukkua päivää ja yötä.
Mutta kun Saara myöhään yöllä pistäytyi ulos asialleen, jäi hän hämmästyneenä pihaan seisomaan, käänteli päätänsä puoleen ja toiseen ja vilkaisi taivaallekin, kuuluiko sieltä enkelien laulua vai valehtelivatko hänen vanhat korvansa. Päästyään selvyyteen, että soitto kuuluikin Mooseksen aitasta, oli sen sävy hänestä tällä kertaa niin erikoista, että hän ei malttanut olla kutsuvasti kopsauttamatta miehelleen tuvan akkunaruutuun. Aletuisen tultua ulos vanhukset kyykkivät hiljaa aitan ovelle kuuntelemaan. Heidän siinä alusvaatteisillaan, virsut jalassa seistessään Saara liikutettuna kopeloi miehensä käteen kiinni, pusersi sitä vähäisen ja kallistihe ruumistaan hiukan Henteriin päin. Aviopuolisot unohtivat kotvaseksi ajan kulun, mutta kun he vihdoin palasivat takaisin tupaansa lämpimään vuoteeseen, Mooseksen jäädessä aittaan jatkamaan yöllistä soittoansa, siirsihe Saara hyvin lähelle miehensä kupeeseen ja sanoi:
»Tuolla aitan ovella seistessämme minusta tuntui, että sen saman hymyn ja kyynelen, mitkä päivällä näin Mooseksen kasvoilta silmilläni, nyt sain hänen viulustansa kuulla korvillani.»
»Semmoiseltapa se vähän soinnahti minunkin mielelleni», myönsi
Aletuinen.
* * * * *
Tuli jälleen yö, pilkkoisen pimeä syksyinen yö. Aikansa taaskin soitettuaan Mooses laski viulun koteloon niin hellästi kuin äiti rakkaimpansa kehtovuoteelle. Kopeloi sitten keppinsä aitan nurkasta ja lähti oikopolkua, joka hänelle oli tuttu lapsuudesta asti, kulkemaan Lehtimäen torppaan. Sinne päästyään hän sauvansa ponnella kopsautti pari kertaa tyttären aitan ovelle. Sen hiukan viipyen avauduttua Mooses astui sisään, haparoi tervehtiäkseen Hiljan käden omaansa ja siitä yhä kiinni pitäen istuutui tytön viereen vuoteen laidalle.