»Tulin taas sinua katsomaan», sanoi hän puheen aluksi.
»Katsomaan!» pääsi Hiljalta tahtomattansa melkein kuin hätähuuto.
Hänen olonsa näin Mooseksen välittömässä läheisyydessä tuntui ja oli aina tuntunut samanlaiselta kuin nuotiolla lämmittelijän pakkasyössä: kun toista puolta polttaa, palelee toista.
»Minulla on ollut sinua niin ikävä, etten ole voinut olla tänne tulematta, semmoinen selittämätön kaipaus, että näinä viime viikkoina en ole voinut tehdä juuri mitään muuta kuin viulua soittaa ja sinua ajatella. Meidän vanhukset sanovat, että heistä tuntuu, kuin minä soittaisin yht'aikaa häitä ja hautajaisia», sanoi Mooses.
»Häitä ja hautajaisia!… Mutta miten ihmeessä sinä osaat kulkea kapeaa, mutkittelevaa metsäpolkua näin säkkipimeässä? Vai eikö sinulle yö ole yhtään pimeämpi kuin päiväkään?»
»Kyllä niiden välillä eroa on, minunkin silmissäni. Mutta kuta pimeämpi ja hiljaisempi yö on, sitä paremmin minä osaan kulkea, kuta kirkkaampi päivä, sitä huonommin.»
»Mitenkä niin voi olla?» kummasteli Hilja.
»Päivällä, näet, kaikenlaiset äänet vaikuttavat huomiota hajoittavasti, mutta varsinkin valon ja varjon vaihtelut pyrkivät harhauttamaan oikeasta suunnasta. Onhan siinä osaamisessani sitten vielä jotakin muutakin, jota en osaa oikein sanoa, etkä sinä sitä taitaisi ymmärtää selittämälläkään, kun teillä näkevillä ei sellaista kykyä ole. Mutta tänne sinun luoksesi minä osaan yöllä ja päivällä, vaikka pitäisi takaperin kulkeakseni.»
»Tokkohan sentään takaperin?» naurahti Hilja ja pusersi kuin kiitollisuuden osoitukseksi hiukan lujemmin Mooseksen kättä.
Mutta kun tämä ei hänen kysymykseensä enempää kuin kädenpuserrukseensakaan mitään vastannut, tuntui Hiljasta, kuin sokea olisi tullut vielä mykäksikin.