»Minkä tähden sinä sitä minun näkemistäni nyt kyselet? Peloittaako sinua se, että olen sokea?» kysyi Mooses.
»Anna anteeksi, Mooses, enhän minä mitenkään tahtoisi loukata enkä mieltäsi pahoittaa. Mutta vaikka minä hammasta purren koettaisin karaista luontoani, niin minä en mahda mitään sille enkä voi sitä sinulta salata, että kun sinä nyt syyspimeitten tultua istut tässä vuoteen laidalla näinikään vierelläni, niin tuntuu minusta kuin istuisin kahden yön välissä.»
Alkoi pitkä äänettömyys. Hilja tunsi Mooseksen otteen kädessänsä herpautuvan, sitten lievän yrityksen irroittaa kätensä kokonaan pois, mutta säälistä tyttö esti sen.
»Näetkö sinä minua nyt?» kysyi Mooses vihdoin.
»En hitusen vertaa», vastasi Hilja.
»No, mutta eikö meidän näin käsikädessä istuessa ole yhtä hyvä olla, vaikka emme näekään toisiamme?»
»Kyllä — joskus. Mutta minusta tuntuu hirveältä ja ihan kuolemankammo värisyttää sydäntäni, kun kuvittelen, että tällaista pimeyttä, kuin nyt tämäkin yö, jatkuisi aina, että aurinko ei koskaan nousisi eikä aamu valkeneisi. Ja semmoista aamutonta yötähän on sinun elämäsi. Ethän sinä ole edes minun kasvojani nähnyt etkä tule milloinkaan näkemään. Voisinhan olla niin ruma, että et minusta näkevänä huolisikaan.»
»Sinäkö! Sinä olet kaunis, olenhan sinut monta kertaa nähnyt. Aina siitä asti, kun ennen lapsina yhdessä leikittiin, on sinun kuvasi ollut mielessäni niin ilmielävänä, että voisin sen savesta muovata. Ja sanoinhan äsken, että ikävissäni tulin sinua nytkin katsomaan — kas näin.»
Mooses alkoi molempien käsiensä sormien päitä hyvin hellästi hivuttaa tytön kasvoilla, vähän samaan tapaan, kuin hän lukiessaan kuljetti niitä kirjan lehdillä. Hän koetteli tutkien sileitä poskia, nenän muotoa, huulia, leuan pyöreyttä, korvia, kaulaa, kulmakarvojen kaarevuutta, tukan pehmeyttä. Hiljan ruumiissa sokean lempivä »katse» tuntui aluksi melkein siltä, kuin kuollut olisi pimeässä aitassa kylmillä sormillaan kopeloinut hänen kasvojansa. Mutta sen jatkuessa hän tunsi vähitellen vaipuvansa jonkinlaiseen suloiseen puoliuneen. Vaistomainen tunne kyllä sanoi, ettei pitäisi antaa ylivaltaa sellaiselle herpautumiselle, vaan olisi koetettava äkillisellä voimainponnistuksella riuhtautua lumouksesta irti kuin painajaisesta. Mutta raukea väsymys oli mennyt jo niin pitkälle, että hänellä ei ollut enää voimia eikä lopulta haluakaan siitä vapautua.
Melkein yhtä ohjatonta oli Mooseksenkin rakkaus. Niin sileä, pehmeä ja lämmin oli hänen Hiljasta saamansa kuva, ettei hän enää voinut hillitä itseänsä, vaan ikäänkuin nälkäisen iskiessä leipäkannikkaan kietaisi kätensä tytön vyötäisille, nosti hänet syliinsä ja aistiviallisen sairaalloisella intohimolla pusersi häntä rajusti rintaansa vasten. Kuin itsestään kiertyivät Hiljan kädet Mooseksen kaulalle ja pää nojautui hänen olkaansa vasten. Heidän vuoteen laidalla näin sylikkäin istuessaan Hiljasta tuntui, niinkuin he olisivat jossain kaukana virran vietävänä venheessä, jossa ei ollut airoja eikä perämelaa. Valtoinaan kiitävän venheen vauhti huumasi suloisesti aisteja, mutta toisaalta vihloi sydäntä värisyttävä pelko. Lieneekö ollut kuuman veren kohinaa korvissa tai jotain outoa aavistelua, Hilja oli ihan selvästi kuulevinaan jostakin alempaa kuohuvan kosken pauhua, jonka pyörryttävää putousta kohti virran voima heitä, sokeita ja avuttomia, veti pimeänä syysyönä yhä kiihtyvämmällä vauhdilla.