Heidän äänettöminä nauttiessaan sanattomasta lemmestänsä Mooses tunsi vihdoin Hiljan raukean ruumiin alkavan vavahdella ja kuuli hänen hiljaa nyyhkyttävän. Sokea hellitti syleilynsä tytön vyötäisiltä, jolloin tämä siirtyi jälleen vuoteen laidalle istumaan.
»Miksi sinä itket?» kysyi Mooses.
»En minä tiedä sitä itsekään. Sydämessäni tuntuu vain niin vaikealta, kuin sitä olisi painamassa raskas kivi», sanoi Hilja.
Mooses mietti hetkisen.
»Raskas kivi?… Niin, en minä sitä ymmärrä, kuinka raskasta sinulle olisi, jos aurinko ei enää, nousisi eikä aamu valkenisi. Minulle se olisi yhdentekevää: eihän ole mitään menettämistä siinä, jota koskaan ei ole ollutkaan. Mutta minä tahtoisin vihdoinkin tietää, voitko sinä rakastaa minua — tämmöisenä kuin olen.»
»Rakastanhan minä. Olenhan jo ennen sanonut, että minun aittani ovi ei milloinkaan ole avautunut muille pojille kuin sinulle.»
»Onkos ollut pyrkijöitä?» kysyi Mooses hiukan mustasukkaisena.
»Olenko minä sitten mielestäsi niin ruma, että poikien olisi pitänyt kaukaa kiertää minun aittani ohi?»
»No, no, mitä sinä nyt. Kaunis ja ihana sinä olet.»
»Mutta mitenkäs sinun laitasi on siinä asiassa? Oletkos sinä koputellut kepilläsi muittenkin tyttöjen aittojen oville kuin minun?»