Mooses kumartui, Topi kapusi hänen selkäänsä ja siitä olkapäille seisomaan. Saatuaan äyräästä lujan otteen hän hypähti ylös ja samalla hihkaisi: »Hyvästi!» Sen kuullessaan Mooses teki nopeasti kaksijalkaiselle ketulle saman tempun kuin susi aikoinaan nelijalkaiselle: puuttuvan hännän asemesta hän tarttui haudan reunalta roikkuviin Topin sääriin ja suuttuneena tempasi niin voimakkaasti, että mies pudota roiskahti nurinniskoin haudan pohjaan selälleen.
»Ei talosta niin lähdetä kuin torpasta. Sinä et tainnutkaan tuntea satua kokonaan», sanoi hän, tarttui Topin niskaan, painoi hänet haudan kupeelle kumaraan ja kapusi nyt itse partaalle.
»Etsippäs keppini, kai se siellä veden pinnalla jossakin uiskentelee», komensi hän.
Topi teki nöyrästi työtä käskettyä ja kepin löydettyään ojensi sen Moosekselle. Sokean pitäessä koukusta kiinni kiipesi hän sitä myöten ylös ja ponnisti samalla jaloillaan haudan reunasta. Partaalle päästyään hän aikoi hyvästiä sanomatta lähteä tiehensä, mutta Mooses tarrautui hänen kainaloonsa kiinni ja sanoi:
»Ei niin kiirettä. Kun sinä olet minua ennenkin saatellut, niin teeppä vielä kerran pieni palvelus ja ohjaa minut tästä polulle — sitten saat mennä sen pitkän tien.»
Topin jouduttua tahtomattaan näin kiinteään kosketukseen sokean kanssa valtasi hänet niin kammottava pelontunne, että hänen viimeinenkin vastustuskykynsä lopen herpautui. Hän tunsi jollakin käsittämättömällä tavalla olevansa kuin Mooseksen salaperäisen voiman vankina, ja uskaltamatta yrittääkään tempaista kättään pois tämän kainalosta, hän ei voinut muuta kuin totella.
— Jos Hiljakin on näin avuton Mooseksen läheisyydessä, niin silloinhan hän on yhtä turvaton kuin minä nyt, ajatteli Topi. — Mutta miksi se sitten päästää Mooseksen aittaansa? Se heitä tiennee ja tuntenee, hameväkeä. Sanotaan niillä vähin olevan kummallisen vetämyksen kauheihin ja hirveihin miehiin, kunhan vain jotenkin ovat tavallisuudesta poikkeavia. No, tämä tässähän kyllä on puolivillainen herra, soittoniekka ja kirjanoppinut — viis silmistä..
Läntiselle taivaalle kiertänyt kuu näki aamupuolella yötä kaksi märkyyttään kiiltävää, suomudan neekereiksi värjäämää kilpakosijaa äänettöminä astelevan käsikoukkua kalpeavaloisella niityllä, ikäänkuin olisivat olleet keskenään hyviäkin ystäviä.
VIII
— Kaksikymmentä vuotta…